(Kuva: K.H 4/2007)

 

Takana on hyvin tunnepitoinen viikonloppu. Kaksi ensimmäistä kesälomapäivää olen toipunut viime viikkoisista juhlien järjestämisestä ja tehnyt rästissä olevia kotitöitä. Se on kumma juttu, että vaikka tietää jo viikkoja aikaisemmin juhlien olevan tulossa, miksi pitää jättää kaikki viimeisiin juhlia edeltäviin päiviin. Se on kuitenkin oma tapani toimia ja pienessä paineessa saan paljon enemmän aikaiseksi. Pe lopetin yöt ja kultaseni tultua koulun penkiltä (on hankkimassa linja-autonkuljettajan korttia, kun aikaisempi ammatti ei enää työllistä) käytimme koko loppupäivän siivouksiin ja tarjoilujen valmistelemisiin.

Olen iloinen, että sain toteuttaa rakkaimpani toiveen ja järjestää hänen vanhimman poikansa pienimuotoiset ylioppilasjuhlat meillä. Juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet. Yksin en voi niistä kiitosta ottaa. Rakkaimpani oli suurena apuna erityisesti siivouksissa, josta en erityisesti pidä. Minä imuroin ja moppasin (ja sitä ennen raivasin tilaa siivota), avomieheni pyyhki pölyjä, pesi keittiön kaappien ja huoneiden ovia ja teki vierailta kiitosta saaneet voileipäkakut. Jälki oli sen verran hyvää, että ihmettelin, että miksi en aikaisemmin ole ehdottanut yhdessä siivoamista vaan olen tuskaillut itsekseni inhokkihommani kanssa.

Kun sinä iltana pääni tyynyyn painoin, nukuin yli yhdeksän tuntia yhteen menoon. Seuraava päivä oli myös täynnä ohjelmaa. Puolen päivän aikoihin ajoimme noin tunnin matkan päähän sukulaistytön valmistujaisiin. Sieltä useamman tunnin ja sadan kilometrin päähän "lainalapseni" 18-vuotisjuhliin. Minulla ei ole (osittain omasta päätöksestäni johtuen) omia biologisia lapsia. Se ei ole suru vaan valinta, johon olen todella tyytyväinen siitä huolimatta, että moni ihminen ajattelee minun jääneen paljosta paitsi. Itse olen sitä mieltä, että se on ollut kohdaltani parasta lastensuojelua. Minusta ei olisi ollut biologiseksi äidiksi. En olisi jaksanut.

"Lainalapsistani" olen iloinen ja onnellinen. Vaikka erosta heidän isästään tuli tänä keväänä 10 v. enkä ole ollut yhdeksään vuoteen missään tekemisissä hänen kanssaan, lapsiin - nyt jo aikuisiin - ja heidän äitiinsä olen pitänyt yhteyttä. Vaikka emme näe kovin usein, heillä on aina paikka sydämessäni ja tavatessamme halaukset ovat täynnä aitoa jälleennäkemisen iloa ja rakkautta. Toivon sydämestäni heille kaikkea hyvää elämässä ja oman paikkansa löytämistä.

Erosta kirjoitin vuosi sitten perusteellisesti tähän blogiin, joten en palaa siihen. Näin jälkeenpäin ajateltuna suurinta tuskaa vuosien mittaan on tuottanut nähdä miten eron jälkeiset tapahtumat ovat vaikuttaneet lasten elämään. Olin ollut heidän elämässään useamman vuoden, "toinen äiti", joka sitten yhtäkkiä katosi heidän elämästään. Lapset olisivat halunneet tavata minua, mutta isänsä ei antanut. Itse olin niin rikki, että en kyennyt olemaan yhteydessä kuin vasta vuoden päästä muutettuani takaisin kotiseudulleni.

Lasten elämään tuotiin väkisin uusi ihminen, josta he eivät oppineet koskaan pitämään. Vaikka minun ja heidän isänsä suhde ei ollut paras mahdollinen, elimme kuitenkin sosiaalisesti molemminpuolisten naapureiden kanssa ja hyviäkin hetkiä oli. Kun taloon tuli uusi emäntä, tuli myös uusi komento. Uusi emäntä toi talouteen enemmän rahaa, mutta sitä rakkautta hän ei pystynyt lapsille antamaan, mitä he minulta saivat.

Tapaan lapsia ja heidän äitiään mielelläni, mutta käynti ko paikkakunnalla nostaa aina tunteita ja kipupisteitä pintaan. Vaikka olen toipunut, jossain syvällä pimeydessä on rasia, johon olen sulkenut kaiken sen katkeruuden ja vihan, jonka yhä tunnistan itsessäni ajatellessani sitä, miten rumasti tulin petetyksi ja kohdelluksi. Siitä ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, koska exäni kaltainen narsismiin taipuvainen henkilö ei ole niin pitkälle kehittynyt henkisesti, että kykenisi ymmärtämään minkälaista tuskaa on toisille ihmisille tuottanut. Oman vihani ja katkeruuteni kestän, mutta sitä en kykene ymmärtämään, miten hän on lapsiaan kohdellut ja kohtelee.

Siitä olen onnellinen, että olen löytänyt rinnalleni ihmisen, joka arvostaa ja kunnioittaa minua ja on 100 %:sen uskollinen. Enää minun ei tarvitse pelätä eikä epäillä. Rakkaani hyväksyy minut, vaikka en ole maailman helpoin ihminen ja kumppani. Saan anteeksi virheeni ja epätäydellisyyteni. Voimme olla eri mieltä monestakin asiasta, mutta koskaan hän ei mitätöi ajatuksiani, osaamistani ja ihmisyyttäni. En ole enää valas, hylje, idiootti, tyhmä, hullu (kaikki exäni käyttämiä pilkkanimiä kohdistuen kokooni, ajatuksiini tai mielipiteisiini) vaan ihminen, jonka arvoa ei määrittele koko tai mielipiteet.

Joku voi ajatella tätä lukiessaan, että "mitä tuo taas jauhaa tuota vanhaa paskaa". Jostain syystä tämä vuodenaika (ja ehkä hormonaalinen kiertokin) ja viikonlopun vierailut herkistivät minut kirjoittamaan tämän postauksen. Näihin aikoihin 10 v. sitten aloitin elämäni rippeiden kokoamista vanhassa kerrostaloyksiössä. Olin silloin niin hajalla, että vaati suurta ponnistelua jatkaa elämää. En olisi silloin ikinä uskonut, että 10 vuoden päästä istun kirjoittamassa tätä blogia paljon vahvempana ja eheämpänä ihmisenä. Mutta niin se on, että todellisen vahvuuden voi löytää kohtaamalla heikkoutensa ja eheyden menemällä kerran oikein kunnolla rikki.

 Tänä päivänä jaksan taas auttaa muitakin. Olen palannut takaisin vapaaehtoiseen kriisityöhön, minkä jätin silloin 13 v. sitten lähtiessäni "maailmalle" oman onneni perään. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että tarvitsin tuon kaiken kasvaakseni ihmisenä ja löytääkseni pinnallisten arvojen sijaan syvempiä arvoja elämääni. Toiset oppii helpommin, minä aina kantapään kautta.

Tämän postauksen toivon tuovan lohtua särkyneille ja uskoa siihen, että vaikka juuri nyt tekisi kipeää, jonain päivänä kaikki voi muuttua. Ja tärkein kaikista - tämä elämä kannattaa katsoa ihan loppuun asti.