Joskus on ihan terveellistä katsoa peiliin. En tarkoita nyt kirjaimellisesti, sillä tavalla katsottuna sieltä näkyy vain oma tympeä naama, joka vanhenee vuosi vuodelta. Ja surulliset silmät. Tunnustan olevani sisimmässäni aika surullinen ihminen. Se suru on juurtunut jonnekin syvälle ja tunnistan sen ilonkin läpi. En näe mitään ristiriitaa siinä, että positiivinen ja optimistinen minä on myös surullinen.

En murehdi menneitä, mutta olen surullinen monesta asiasta tässä elämässä ja maailmassa. En silti antaisi suruani pois, sillä se on keskeinen elementti, josta luovuuteni kumpuaa. Olen surullinen sen pienen tytön puolesta, joka tuli heti lapsesta asti väärinymmärrytyksi, koska ei sopinut vanhempiensa hänelle ennalta kaavailemaan muottiin. Olen surullinen niistä vuosista, jotka meni ihan hukkaan, kun kaikki tässä elämässä piti oppia kantapään kautta.

Ihminen luo pienestä pitäen identiteettiään saamansa palautteen kautta. Liian moni lapsi ja nuori saa pelkästään sellaista palautetta, että hänen minäkuvansa vaurioituu, että hän kokee olevansa huono, riittämätön, ei tarpeeksi hyvä. Tämä on itsellenikin tuttua. Uutta sen sijaan on se, miten hämmentävää on huomata, että asia voi olla myös toisinpäin - ihminen voi myös kuvitella olevansa parempi kuin mitä todellisuudessa on ollut.

Elämä hioo särmiä, mutta myös auttaa armeliaasti unohtamaan. Todellisia pahoja tekoja tehnyt ihminen, esim. toisen ihmisen surmannut, saattaa kieltää tapahtuneen, koska se on liian tuskallista kohdata. Sama pätee myös tavallisempiin asioihin, pieniin virheisiin. Aika muuttaa muistoja. Joskus käy niin, että joku kertoo sinun sanoneen tai tehneen jotain, jota et millään pysty muistamaan. Jonkun asian taas saatat muistaa, vaikka toinen ei muistaisikaan. En tiedä, missä järjestyksessä muistissa pysyvät ja unohdetut asiat aivoihimme valikoituvat.

Olen ollut surullinen siitä, kun ainoan sisarukseni lapset eivät ole millään lailla kiinnostuneita tädistään. Asia tuli puheeksi heidän toisen vanhempansa kanssa äskettäin ja sain asiaan sellaisia vastauksia, jotka pistivät miettimään oikein kunnolla omaa osuutta asiaan. En voi väittää, etteikö asia olisi ollut juuri niin kuin se minulle sanottiin. Jotkut syyt olivat käyneet omassakin mielessäni, mutta osa oli aika yllättäviä, sellaisia, joita en ollut edes käsittänyt.

Kun olin itse lapsi ja nuori, en ollut juuri lasten kanssa tekemisissä. Ympärilläni oli pääasiassa aikuisia ja vanhempia ihmisiä. En oikein osannut olla lasten kanssa. Myöhemmin ajauduin aivan sattumalta työhön lasten pariin. Pidin silloin työstäni pienten parissa. Elämässä sattui ja tapahtui niihin aikoihin asioita, jotka muuttivat suhtautumistani lapsiin, vaikka en sitä tiedostanut kuin vasta paljon myöhemmin.

Iloitsin vilpittömästi tultuani ensimmäisen kerran tädiksi. Varsinkin ensimmäinen kolmesta sisarukseni lapsesta oli minulle erityisen tärkeä. Toiselle lapselle olin yksi kummeista, mutta hän jäi jollain lailla etäisemmäksi. Kolmannen lapsen ollessa pieni, elämässäni tapahtui isoja muutoksia ja etäännyin maantieteellisestikin lähisukulaisistani.

Päätös olla haluamatta  omia biologisia lapsia vahvistui vuosi vuodelta ja 10 v. sitten tein konkreettisen ratkaisun ja pistätin piuhat poikki. En ole kertaakaan katunut päätöstäni ja koen, että ratkaisuni oli parasta ennaltaehkäisevää lastensuojelua omalla kohdallani.

En vihaa lapsia, vaikka en koekaan mitään äidillisiä tunteita kaupassa kiljuvia kakaroita kohtaan. Minulla ei ole ollut koskaan tarvetta mennä nuuhkimaan vauvoja, mutta eläinten turkkiin olen kyllä mielelläni nenäni pistänyt. Edellisellä exälläni on kaksi lasta, joihin "rakastuin" jo valokuvan perusteella ennenkuin olin heitä nähnytkään. Ja vielä tänä päivänäkin he ovat minulle rakkaita ja olen heidän kanssaan tekemisissä, vaikka erosta on jo vuosia

Se, että vanhemmuus tuntuu vieraalta omalla kohdallani, on monien tekijöiden summa (joita en nyt tässä kirjoituksessa tällä kertaa enempää analysoi), mutta niihin liittyy oman äitini emotionaalinen etäisyys ja sen vaikutukset omiin ratkaisuihini. Koen olevani jollain lailla "kotivammainen". Tästä ilmiöstä voi lukea lisää Martti Paloheimon kirjasta "Suomalaisen lapsuuden haavat".

Mielestäni sisaruksen lapset ovat olleet minulle tärkeitä. Varsinkin heidän ollessaan pieniä, muistin heitä aina syntymäpäivinä ja jouluna. Silti olen jäänyt heille vieraaksi. Ehkä minulla on ollut jonkinlainen suojakuori, jonka alle olen todellisen minäni piilottanut. En ole osannut olla luontevasti heidän kanssaan enkä kiinnostua tarpeeksi heidän asioistaan ja elämästään. Ehkä juuri ratkaisevassa vaiheessa heidän suhtautumisensa kannalta itselläni on ollut liikaa ongelmia ja oma elämä niin sekaisin, että olen pyörinyt liikaa oman napani ympärillä. Kaiken lisäksi olen tehnyt liian monta oharia.

Mikä on mennyt kerran rikki, sitä ei voi enää täysin ennalleen korjata. Vaikka tässä elämässä onkin tullut jo selväksi, että koskaan ei voi kaikkia ihmisiä miellyttää, on silti aika katkeraa myöntää olevansa täysin merkityksetön ihmisille, jotka kuuluvat yhä pienenevään lähisukuun. Oma tätini, jolla ei ollut omaa perhettä eikä muita sisarusten lapsia kuin me, jätti meille perintönsä. Me olimme hänelle tärkeitä. Itse olen joskus ajatellut tehdä samoin, mutta tämä vallitseva tilanne on saanut minut miettimään muita ratkaisuja. Kuulostaa kovalta, mutta miksi jättäisin mitään ihmisille, joiden elämässä minulla ei ole mitään merkitystä.

Sitä saa mitä tilaa, sanotaan. Eli tästäkin saan syyttää itseäni. Niin huono itsetuntoni ei kuitenkaan ole, että jäisin surkuttelemaan merkityksettömyyttäni. Kolikolla on aina kaksi puolta. Toisaalta he häviävät siinä, että eivät pääse tuntemaan sitä hauskaa, nokkelaa, hiukan hullua ja omalaatuista tätiään, jonka kanssa voisi syntyä syvällisiäkin keskusteluja elämästä ja kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä.

Toinen edesmennyt oma tätini eli viimeiset vuotensa ja kuoli erakkona. Hänen kuolemansa oli traaginen. Olen kertonut siitä ystävilleni ja työkavereilleni ja varmaan vielä joskus kerron hänen tarinansa täälläkin. Suren sitä, että hän ei antanut minulle koskaan mahdollisuutta tutustua itseensä. Samanlaiselta surulta haluaisin omat sisarukseni lapset säästää, sitten kun on jo myöhäistä. Pallo on heillä.

Olen sen verran sosiaalinen ihminen, että erakkona en jaksaisi kovin pitkään elää. Minulla on myöskin ihmisiä ympärilläni, jotka aidosti välittävät minusta, tavalla tai toisella. Ratkaisevaa ei ole maantieteellinen tai ajallinen välimatka. Tärkeintä on se tunne, sielujen sympatia. Ja muistot, sanat, jotka jäävät elämään.