Elämä on jännä juttu. Se yllättää, pistää välillä polvilleen, kiertää ja kaartaa, tuottaa pettymyksiä, mutta myös antaa uusia mahdollisuuksia ja ilahduttaa. Joskus saatat kirota, että miksi jokin asia ei onnistunut tai toteutunut ja vajota masennuksen syövereihin. Paljon myöhemmin - kun elämä tuo eteen jotakin vielä parempaa - huomaatkin, että niinhän sen piti mennäkin ja että olipa hyvä, kun se ja se asia ei toteutunut. 

Näin kävi minullekin tänä keväänä. Talvella olin pettynyt ja masentunut, kun en päässyt edes työhaastatteluun työpaikkaan, joka olisi ollut aikaisempien unelmieni täyttymys. Pähkäilin syitä viime vuosituhannelta asti, miksi hakemukseni ohitettiin. Tänä päivänä olen todella tyytyväinen, että en päässyt siihen haastatteluun, saati sitten työpaikkaan. 

Talvella mietin, haenko paikkaa, jossa olisi ollut hyvä palkka, mutta joka ei aivan olisi vastannut sitä, mitä olen hakemassa. Taloudellinen järki sanoi kyllä, intuitio ei. Uskoin intuitiota. Ja hyvä niin. Hain myös yhtä toista paikkaa ja pääsin haastatteluun. Matkalla haastatteluun sain puhelun, jonka mukaan isän loppu oli lähellä. Kun odotin vuoroani, haastattelusta tuli itselleni työelämän kautta tuttu ihminen. Tiesin heti, että siinä meni ne mahdollisuudet. Muutenkin tuntuu, että en oikein pystynyt keskittymään haastatteluun, kun ajatukset olivat hiukan sekaisin. Samana iltana sain onnitella edellistä haastateltua valituksi tulemisesta. Hyvälle häviäminen ei tuntunut kuitenkaan pahalta, joten onnitteluni olivat vilpittömät. 

Ei mennyt kuin muutama päivä, kun sama työnantaja haki kahta ihmistä lisää, toinen määräaikainen, toinen vakituinen virka. Molempia hain ja sain kutsun haastatteluun. Tällä kertaa pystyin keskittymään kunnolla. Päivä oli perjantai huhtikuun alussa. Voitte arvata, että oli piinallinen viikonloppu. Olin aivan paniikissa, koska tiesin, että silloiseen työhöni (josta olin sairauslomalla) en enää pystyisi palaamaan. Sinä viikonloppuna lähti monta rukousta ylöspäin. 

En osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, kun maanantaina tuli odotettu puhelu ja viesti oli - tervetuloa töihin. Siitä paikasta soitin silloiseen työpaikkaani ja irtisanoin itseni lähes 10 vuoden työsuhteen jälkeen. En epäröinyt hetkeäkään, vaikka uusi työ oli määräaikainen viransijaisuus. Vanhasta työstä oli sen verran lomia tulossa, että irtisanomisaika kului niiden pidossa ja loput tuli rahana. Tuon seikan ansiosta sain aloittaa perehtymisen jo viikon päästä ja ehdin olla kaksi viikkoa opettelemassa ennen kuin vakituinen viranhaltija jäi äitiyslomalle. 

Nyt olen ollut uudessa työssäni 2,5 kk. Paljon on ollut (ja on edelleen) uutta opittavaa, mutta nautin joka aamusta, kun saan lähteä mielekkääseen ja tärkeäksi kokemaani työhön. Olen löytänyt kauan kadoksissa olleen työn ilon uudelleen. Nautin siitä, kun illat ja viikonloput on vapaat ja kun saan nukkua yöt omassa sängyssä. Fyysisten kipujenkin kanssa olen pärjännyt, kun uusi työ on fyysisesti kevyttä. Ei harmita edes se, että ei ole kesälomaa, kun suunnittelemme mieheni kanssa toteuttavamme ensi jouluna monivuotisen haaveemme mennä jouluviikoksi Lappiin. Mökki on jo varattu. 

Tässä uudessa työpaikassa on muutama hauska sattuma. Ensinnäkin se sijaitsee paikkakunnalla, josta vajaat 20 v. sitten muutin pois. Olen toki käynyt siellä näiden vuosien aikana tapaamassa sukulaisia ja ystäviä, mutta aina on ahdistanut ja on ollut helpottunut olo, kun auton nokka on kääntynyt paluumatkalla kotia kohti. Enää ei ahdista, ei mennessä eikä pois lähtiessä. Aikoinaan lähdin osittain siksi, että siellä ei ollut minulle töitä tarjolla. Nyt, kun olen asunut (ja asun edelleen) muualla, olen tervetullut. Toki tässä välissä on koulutus, ammattitaito ja työkokemus lisääntynyt. 

Kun ajattelen nykyistä työnkuvaani, olen siihen 100 % tyytyväinen. Itse asiassa uskallan sanoa, että on hyvä, etten tullut aiemmin valituksi toiseen tehtävään, jonka työnkuva on erilainen, vaikka samaan alueeseen kuuluukin. Kun 1999 aloitin opiskelut nykyiseen ammattiini, sanoin koulussa esittelykierroksella, että haluan valmistuttuani työskennellä omassa kotikunnassani. En tiennyt silloin, että pari kk siitä eteenpäin muuttaisin pois koko paikkakunnalta ja vielä vähemmän sitä, että vajaat 20 v. myöhemmin palaisin sinne töihin. 

Kuten alussa sanoin, elämä on jännä juttu ja osaa yllättää. Ai niin, vielä täytyy mainita, että pääsin opiskelemaan syksyllä alkavaan sosionomi YAMK-koulutukseen, joka suoritetaan työn ohessa. Sitä en vielä tiedä, mitä siitä tulee, mutta parhaani ainakin aion yrittää. 

Jos tämä kaikki viimeisen puolen vuoden aikana tapahtunut pitäisi tiivistää yhteen sanaan, niis se sana on kiitollisuus. Olen kiitollinen siitä, että olen saanut vielä uuden mahdollisuuden. Että en ole vielä käyttänyt kaikkia uusia mahdollisuuksia elämäni aikana, jossa on kieltämättä käännekohtia riittänyt. Olen tehnyt paljon virheitä ja mokia - varsinkin elämäni ensimmäisen kahden vuosikymmenen aikana - mutta olen kiitollinen siitä, että olen osannut ottaa niistä opikseni. Ihmisläheisessä työssä on huomannut sen, että joskus on aika pienestä kiinni, kummalle puolelle päädyt, asiakkaaksi vai auttajaksi. Se on mystinen omien valintojen, sattuman ja kohtalon sekoitus. Tämän haluan muistaa aina, kun kohtaan työssäni asikkaita. Voi olla pienestä kiinni, että sinä istut siinä ja minä tässä. Toisinpäinkin voisi olla.