Kuva: Pixabay

Sanat eivät riitä kertomaan kaikkia niitä ajatuksia, mitä päässäni on liikkunut viimeisten viikkojen aikana. Korona vei elämästämme kaksi vuotta (eikä se toki ole vieläkään ohi) ja juuri kun usko paluusta normaaliin alkoi herätä, tuli Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Sota ei ole koskaan ollut näin lähellä. Uskon ja luotan presidenttiimme ja Suomen armeijaan. En halua uskoa, että Venäjä hyökkäisi Suomeen, mutta jotain peruuttamatonta on maailmankuvassani muuttunut. En olisi uskonut tällaista tapahtuvan elinaikanani. 

Minulla ei ole riittävästi tietoa ja ymmärrystä maailmanpoliittisten tapahtumien suhteen, mutta sen tiedän, että meidän ihan tavallisten ihmisten elämä tulee muuttumaan monella tapaa. Tähän liittyy moni muukin asia kuin Ukrainan sota, bensan kallistuminen tai ilmastonmuutos. Perusturvallisuus ja usko siihen, että asioilla on tapana järjestyä, on järkkynyt. Meidän tilanteemme ei ole toki missään nimessä verrattavissa siihen kauhuun, mitä ukrainalaiset kokevat paetessaan pommien tuhoamista kodeistaan mukanaan vain se, mitä he jaksavat kantaa. 

Suomalaisten auttamishalukkuus on ilahduttanut ja yllättänyt. Silti en voi olla ajattelematta hiukan kyynisesti, että vaikuttaako ihonväri, sukupuoli tai ikä auttamishalukkuuteen. Onko helpompi hyväksyä heidät, jotka ovat "samanlaisia" kuin me. Tätä voi kukin omalla kohdallaan miettiä.

                    *                    *                    *                    *

Minua haastateltiin tänään. Palaan siihen sitten, kun haastattelu julkaistaan. Eikä se ollut ensimmäinen tai toinenkaan  kerta. Muistan vielä sen, kun olin lukuvuonna 1986 - 1987 Oriveden opiston kirjoittajalinjalla. Maakuntalehti tuli tekemään jutun opistosta ja halusi haastatella meitä maakunnasta kotoisin olevia opiskelijopita. Olin totisena, kapeakasvoisena  ja hiukset leteillä kuvassa farkkuliivi ylläni. Kuvan alla oli teksti "Arja Rahikka haaveilee, että voisi elättää itsensä kirjailijana". Se oli sitä aikaa, kun veroilmoituksessa luki "maanviljelijän tytär", ellei omaa ammattia vielä ollut. 

Lempeällä myötätunnon sekaisella huvittuneisuudella muistelen omaa identiteettiäni ja maailmankuvaani tuolloin. Elämä vei toisenlaisiin töihin ja työpaikkoihin, mutta palo sanoittaa ajatuksiaan ei ole minusta mihinkään hävinnyt, vaikka on ollut välillä uinuksissa ja jäänyt muun elämän jalkoihin. Haastatteluja on tehty vuosien mittaan monista muista aiheista ja iän myötä olen oppinut myös sanoittamaan maailmankuvaani ja ajtuksiani myös ääneen, mitä en nuorena ja ujona tyttönä vielä osannut. 

Suurin ristiriita tänä päivänä elämässäni on se, että mieli ei aina tahdo sopeutua siihen, että keho ikääntyy ja heikkenee nopeammin kuin pää. Tules-vaivat rajoittavat moniin asioihin osallistumista, mikä taas ei tee hyvää mielelle. Toisaalta itselleen armollisuuden opetteleminen helpottaa hyväksymään sen, että minua ei joka paikassa tarvita / kaivata. On viisautta jättäytyä pois asioista, jotka tuntuvat enemmän velvollisuuksilta kuin iloa tuottavilta asioilta. Ihmisen kapasiteetti kun on rajallinen. Niin kauan kuin olen mukana työelämässä, haluan satsata omaan työhöni ja sen kehittämiseen. Sitten kun eläkeikä tai terveydentila tulee vastaan, on aika suunnata energia muualle. 

Mieltä lämmitti tällä viikolla erityisesti työkaverilta saatu palaute. "Teet tärkeää työtä". Tuohon voisin lisätä, että työstä tekee tärkeää se, että asiakkaat, joiden vuoksi tätä työtä teen, ovat tärkeitä. Haluan omalta osaltani auttaa heitä eteenpäin omasssa elämässään. En tee tätä työtä vain siksi, että saan siitä palkkaa. Pyrin kohtamaan asiakkaan tasavertaisena ihmisenä. En koskaan unohda sitä, että jos muutama palikka elämässäni olisi mennyt toisinpäin, voisin olla siellä pöydän toisella puolella.