Huomaan jo tykkääjien määrästä, että ns. asiapitoiset artikkelini (esim. mielenterveydestä ja masennuksesta) eivät ole kaikkien lukijoideni mielestä niin kiinnostavia kuin omasta elämästäni kirjoittamani muistelmat. Niitä on kuitenkin helpompi kirjoittaa kuin omaa elämänkertaa, jota kirjoittaessani aikaisemmin kokemani asiat ikäänkuin aktivoituvat uudelleen. Omasta elämästä kirjoittaessani koen kulloiseenkin aihealueeseen liittyvät tunteet uudestaan ikäänkuin pikakelauksella, eikä se ole aina helppoa. Niin että voin olla tämänkin ajanjakson avaamisen jälkeen vähän poissaoloeva nykyhetkestä.

Kirjoitin joskus aikaiseemin ensimmäisestä pitkästä parisuhteestani otsikolla "Rakkauselämän ensimmäinen juoksulenkki eli itsepetoksen vuodet". Toinen pitkä parisuhteeni kesti 11 v. eli meikäläisen mittapuun mukaan kyseessä oli todellakin varsinainen maraton. Hiukan jännittää avata täällä tuota ajanjaksoa. Ensinnäkin siksi, että siihen liittyy asioita, joita ei monikaan itsestäni tiedä. Toiseksi siksi, että sen aikana tapahtui hyvin traagisia asioita, jotka vaikuttivat monen muunkin ihmisen elämään. Ja vielä kolmanneksi - tämä on tärkein - muistakaa lukiessanne, että tarkoitukseni ei ole millään tavalla loukata tai mustamaalata parisuhteen toista osapuolta. Hän on hyvä ihminen ja auttanut minua monessa käytännön asiassa eromme jälkeen.

Tapasimme ensimmäisen kerran juhannuksena 1988 Nummirokissa. Hän käveli vastaani ja kysyi, olenko minä minä. En tuntenut häntä, vaikka lapsuudenkotimme sijaitsivat muutaman kilometrin päässä toisistaan. Olin silloin aika vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, joten kovin järkevää kuvaa en itsestäni antanut.

Tuo tapaaminen ja ihminen jäi kuitenkin kaivertamaan mieltä. Asuin silloin mukavan eläkemummun vintillä ja syksyllä aloitin sosiaalialan opinnot. Siihen aikaan ei vielä ollut kännyköitä eikä minulla ollut lankapuhelinta, mutta soitin tälle miehelle aina silloin tällöin tien toisella puolella olevasta puhelinkopista. Joskus hän soitti samantien vastapuhelun. Niin että sekin tuli todistettua - puhelinkoppeihin voi soittaa muuallakin kuin elokuvissa - jos tietää numeron. ;)

Lämmittelyni ei roihahtanut liekkeihin, joten päätin antaa asian olla. Hämmästykseni oli suuri, kun vuodenvaihteen jälkeen vinttikämppäni oveen koputettiin ja hän tuli yllätysvierailulle. Se kevät oli stressaavaa aikaa. Hän tuli - tai oli tulematta, koskaan en tiennyt etukäteen sitä. En edes tiennyt, ollaanko me yhdessä oikeasti vai ei. Kyllästyin epävarmuuteen ja sanoin haluavani miettimisaikaa. Tämä tarkoitti sitä, että laskin muita verkkoja vesille eli aloin vanhanaikaisesti kirjeenvaihtoon yhden miehen kanssa.

Pakko sitä on kohtaloon uskoa. Sinä päivänä, jonka iltana minun piti tavata tuo toinen mies, olin parkissa kylillä - nuorison ainoa huvi maaseudulla siihen aikaan - niin tämä "hyllytetty" kaveri fillaroi ohitse ja jäi siihen juttelemaan kanssani kahdeksi tunniksi. Sen jälkeen en voinut muuta kuin kuunnella sydämeni ääntä. Sen verran reilu kuitenkin olin, että kerroin asian "kirjeenvaihtomiehelle" kasvotusten niin kuin se oli. Hän oli tietenkin pettynyt, mutta voin kertoa, että myöhemmin hän löysi hyvän naisen, jonka kanssa perusti perheen ja elää yhdessä tietääkseni tänäkin päivänä.

Olen sellainen ihminen, että minun on vaikea jättää kertomatta parisuhteen toiselle osapuolelle asioita. Niinpä kerroin tälle sydämeni valitulle asiat niin kuin ne olivat tapahtuneet. Sen verran hän ilmeisesti säikähti, että sen jälkeen hän ei enää sanonut, että "voi poiketa" vaan tuli silloin, kun oli luvannut. Tai ei ihan silloin - pääsääntöisesti hän oli 1- 2 tuntia myöhässä itse ilmoittamastaan ajasta, mutta siihenkin ehti 11 vuoden aikana tottua. Tai sitten ei!

Eli keväällä 1989 suhteemme lähti kunnolla käyntiin - vajaan vuoden kuluttua ensitapaamisesta. Olin onnellinen ja rakastunut. Joskus soittaessani hänelle, hänen isänsä vastasi puhelimeen (he asuivat silloin - ja asuvat yhä edelleen - samassa taloudessa). Hänen isänsä tunnettiin kylällä hieman erikoislaatuisena persoonana, mutta minua kohtaan hän oli oikein ystävällinen. Siihen asti, kunnes vasta vuoden seurustelun jälkeen kerroin isälle, kuka olen. Siitähän riemu repesi!

Olen joskus aiemmin kertonut, että alle parikymppisenä olin aika villi ja kiitos (vai kirous) kekseliäisyyteni, olin osallisena erinäisissä hiukan poikkeuksellisissa tempauksissa. Kun vielä kirjoitin niistä, kyläläisten silmissä minulla oli hiukan kyseenalainen maine. Asian selvennykseksi täytyy mainita, että en ole pahoinpidellyt ketään, en ole ryöstänyt yhtäkään mummoa, enkä käyttänyt huumeita. Todellisuudessa olin paljon kiltimpi kuin mitä maineeni oli. Mutta tämän miehen isän silmissä olin itse paholaisesta seuraava, joka nyt yritti saada hänen ainoan poikansa ansaan ja himoitsi isän mielestä heidän tupaansa.

Isä teki kaikkensa, että olisi saanut poikansa "järkiinsä". Enää ei keskusteltu lämpimästi puhelimessa ja jos soittaessani poika ei ollut kotona, luuri lyötiin korvaan. Isä soitti pojan työnantajille ja pyysi heitäkin puhumaan pojalleen järkeä. Isällä oli uskonnollinen vakaumus ja voin vain kuvitella niiden esirukouspyyntöjen määrää mitä hän ehkä seurakuntaansa toimitti niinä vuosina. Jossain vaiheessa isä kuitenkin, jos ei vieläkään hyväksynyt niin ainakin yritti sietää suhdettamme ja minua, sillä sain jopa kutsun hänen syntymäpäivilleen.   

Isä vaikutti taustalla koko ajan. En tiedä oliko se pojalleen tekosyy, mutta yhteen muuttamisestamme ei tullut koko suhteemme aikana mitään, koska isä ei pärjäisi yksin. Puhelin soi ahkeraan ja isä tarvitsi milloin mitäkin. Isällä oli silloin vielä ajokortti ja auto, mutta esim. herätyskelloa hän ei osannut laittaa soimaan. Isällä oli valtava lauma kissoja, jotka saivat lisääntyä ihan vapaasti ja poika kävi niitä ruokkimassa.

Poika oli yksinkertaisesti liian kiltti. Hänen oli vaikea sanoa ei kenellekään. Paitsi minulle.

11 v. on niin pitkä aika, että ei siitä kaikkea voi kertoa yhdellä istumalla. Voi olla, että ei kahdellakaan. Aika näyttää. Jätän teidät nyt kuitenkin jännitykseen - tämä oli vasta alkusoittoa sille kaikelle, mistä tulen kertomaan. Palataan!