(Kuva: yle.fi)

Elämä olisi liian yksinkertaista, jos vain eläisimme sitä emmekä oppisi siitä mitään. Vasta muuttoni jälkeen olin niin vahvoilla, että pystyin olemaan yhteydessä ihmisiin, jotka tulivat elämääni miehen myötä. Lasten äidille oli yllätys, että olin muuttanut pois kaupungista. Ei mies ollut sitä kertonut, koska olin lakannut olemasta. Näin hän suhtautui entisiin suhteisiinsa.

Miehen äidille eromme oli kova paikka ja hän kertoi itkeneensä, kun kuuli asiasta. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, suhteeni häneen syveni ja olimme yhteyksissä puolin ja toisin vuosien mittaan, kunnes syöpä vei hänet. Hän piti minut ns. ajan tasalla, vaikka käsittelimme paljon muitakin asioita. Koska hän ei ole enää täällä tätä kommentoimassa, säilykööt välisemme keskustelut vain meidän välisinämme.

Sen verran jouduin vuosien mittaan käsityksiäni asioista oikaisemaan, että ei minua kukaan pystynyt korvaamaan niiden ihmisten elämässä, johon silloin kuuluin. Se elämä, jossa naapurit kulkivat pihamme läpi toistensa luo ja lapset leikkivät isoina laumoina, oli uuden emännän myötä historiaa. Minulla oli paikkani lasten sydämissä eikä "uusi äitipuoli" pystynyt sitä syrjäyttämään eikä luomaan lapsiin niin läheisiä välejä kuin meillä oli ollut.

Mies sai hoikan, pitkätukkaisen, varakkaan ja moottoripyöräilyä harrastavan, itseään 9 v. vanhemman naisen rinnalleen, jonka kanssa sai toteuttaa unelmiaan matkustamisesta. Nainen pitää kodin siistinä, ruokkii ja passaa miestä, mutta oikeastaan vain minä ja mies tiedämme, mitä hän minun myötäni menetti. Mutta sen hän on jo näin pitkän ajan jälkeen unohtanut. Toiset ihmiset ovat sellaisia, että eivät koskaan kykene olemaan rehellisiä itselleen, saati sitten muille.

Isoin asia, mitä tästä kaikesta opin on se, että en enää koskaan hankkiudu sellaiseen tilanteeseen, että minut ajetaan pois paikasta, jota olin pitänyt kotinani. Tämä päätös pysyy siihen asti kun olen itse riittävän järjissäni kyetäkseni päättämään itse olinpaikastani. Jos muistisairaus tai muu iskee, saavat toiset sitten päättää puolestani.

Maksoin tuon suhteen päättymisestä sisimmässäni aika kovan hinnan. Toiseen luottaminen, petetyksi ja hyljätyksi tuleminen jätti minuun jälkensä. Jotain sisältäni meni lopullisesti rikki. Se ei näy ulospäin enkä osaa selittää sitä tämän enempää, mutta tiedän menettäneeni palan itsestäni. Se on suru, joka kulkee mukanani hautaan asti.

Kokonaisvaltainen toipuminen erosta kesti useamman vuoden ja vaikeutti uusien suhteiden syvenemistä. Jouduin tekemään vielä paljon työtä itseni kanssa, että pääsin yli vihasta ja katkeruudesta ja pystyin jälleen luottamaan toiseen ihmiseen. Tein työtä myös sen kanssa, että pääsin irti läheisriippuvuudesta ja narsismin uhrin asemasta. Mies tuskin koskaan kykenee ymmärtämään aiheuttamiaan vaurioita - hän kun piti itseään pelastajana, joka pelasti minut kerrostaloelämän kurjuudesta ja vei elämään, joka ei hänen mielestään ollut hänen kanssaan koskaan tylsää.

Pikkuhiljaa opin luopumaan negatiivisista ajatuksista itseäni kohtaan ja ottamaan vastuuta omista tunteistani ilman että menneiden vuosien tapahtumat varjostivat elämääni. Lopullisesti tunsin vapautuvani menneistä, kun sain miehen äidiltä tiedon, että mies oli mennyt naimisiin. Se oli minulle iloinen uutinen. Tunsin vihdoin viimein olevani vapaa.

Jos en olisi kokenut näitä kaikkia tapahtumia, en olisi se ihminen, joka tänä päivänä olen. Toiset oppivat helpommalla, toiset kantapään kautta. Minä kuulun valitettavasti noihin jälkimmäisiin. Mutta se on itse sitä elämää, ei sen enempää. Ainakin voin sanoa, että olen uskaltanut elää.