Työkavereille tiedoksi -  jos he mahdollisesti lukevat tätä - ei tarvitse huolestua tämän kirjoituksen otsikosta tai mielenterveydestäni. En ole psykopaatti eikä persoonani ole jakautumassa. ;)

Sain eilen tekstiviestin yhdeltä pitkaikaisimmista ystävistäni. Hän muistutti, että tänään on ilmoittautuminen kansalaisopiston piireihin ja kysyi, olenko kiinnostunut jostain harrastusryhmästä. Vastasin, että tällä hetkellä aika ei riitä. Ystävä muistutti, että töitä ehtii aina tehdä ja että pitää olla harrastuksiakin, että taas jaksaa jatkaa. Hän suositteli minulle seuraavanlaista ryhmää : " Suuntaa elämään. Haluatko pohtia pienessä ryhmässä oman elämäsi tavoitteita ja unelmia, haluatko saada muutosta aikaan esim. ruokatottumuksissa, rentoutumisessa, positiivisessa ajattelussa, elää tässä ja nyt... "

Ihan hyvä ajatus sinänsä. Sitten tajusin yhden asian. Koska ystäväni ei ole Facebookissa eikä tiedä blogeistani, hänen tietonsa minusta ja tämänhetkisestä elämäntilanteestani ovat vanhentuneet. Vaikka puhun paljon, osaan myös kuunnella enkä puhu koko ajan  itsestäni keskustellessani toisen ihmisen kanssa (vaikka joskus joistakuista voi siltä tuntuakin). Hän ei tiedä pohdiskeluistani eikä projektistani, jota toinen blogini "Liian paksu ihmiseksi" käsittelee. Eikä hän ole ainoa.

Kritisoidaan sosiaalista mediaa ja koneen ääressä istumista miten paljon hyvänsä, se on toinen elämäni. Työssäni olen koko ajan tekemisissä toisten ihmisten ja muuttuvien tilanteiden kanssa. Kotona on (onneksi) oma kulta, jonka kanssa keskustelemme syvällisiä erityisesti viikonloppuaamuisin, jos minulla on vapaata. eli silloin, kun muut pariskunnat harrastavat jotain muuta. (Hän on aamuihminen, minä en...)

Nautin yksinolosta ja kirjoittaminen on oleellinen osa minua ja tapaani ilmaista ajatuksiani. En pidä saarnaamisesta, vaikka joskus paatoksellisuuteen syyllistynkin. Haluan tuoda esiin ajtuksiani, mutta en aina jaksa keskustella ja väitellä. Kun on vain kone, näppäimistö ja minä, olen vapaa. Kukaan ei keskeytä eikä väitä sillä hetkellä vastaan. Olenko siis itsekäs. Olen, osittain. Myönnän sen. Mutta toisaalta jokaisella on vapaus lukea tai olla lukematta, noteerata tai olla noteeraamatta kirjoituksiani. En usko, että kovinkaan moni jaksaa pelkästä sensaationhalusta lukea pitkiä - ja joskus pitkäveteisiä sepustuksiani. Te, jotka tätäkin luette, olette aidosti kiinnostuneita ajatuksistani.

Ajatukset ovat avainsana, ei minä. Sanat ovat merkityksellisiä, en minä. Koen, että olen saanut kirjoittamisen ja ajattelemisen lahjan. Liian monta vuotta elämästäni on mennyt hukkaan käyttämättä sitä aktiivisesti. Koen, että pääni sisältö ja siellä olevat ajatukset ovat paljon arvokkaampia ja merkityksellisempia kuin oma pieni (tai tässä tapauksessa iso) fyysinen olemukseni ja elämäni. Maasta olen minä tullut ja maaksi pitää minun jälleen tuleman, mutta sanat jäävät elämään niille ihmisille, joille ne ovat merkityksellisiä. Tämäkin blogi ja sen kirjoittaminen ylläpitää kykyäni kirjoittaa. Että sitten joskus eläkkeellä tekisin Eira Pättikankaat ja alkaisin oikeaksi kirjailijaksi. (Henkilö, jonka saavutuksia kirjailijana arvostan suuresti.)

Vaikka nautinkin yksinolosta, en silti ole erakko eikä Facebook ole minulle mikään ihmissuhteiden korvike. Jokaisen, joka on kaverilistallani - paria poikkeusta lukuunottamatta - tunnen joko hekilökohtaisesti tai olen tavannut ainakin kerran. Yksi kavarinkaveri on sellainen, jota en ole tavannut, mutta meidän huumorintaju menee niin yksiin Minna S. että tuntuu kuin tuntisimme toisemme oikeastikin, vai mitä. :) On kiva lukea toisten päivityksiä ja kirjoittaa omia päivityksiä. Ihmiset päivitysten takana ovat oikeita ihmisiä.

Joku vuosi sitten pelasin monia pelejä FB:ssa, mutta pitkiin aikoihin en ole pelannut, en lähetä enkä vastaanota pelikutsuja. Enää minulla ei ole aikaa eikä mielenkiintoa sellaiseen. Aikaisemmin se oli tapa paeta todellisuutta ja omaa pahaa oloa. Ja sitäpaitsi niihin kaikkiin farmeihin sun muihin jäi helposti koukkuun. Pitäisi ehkä ymmärtää vähän paremmin tuota nuorisoakin eikä aina olla päivittelemässä heidän koko ajan koneella oloaan.

Tekstiviestin lähettäneen ystäväni lisäksi minulla on toinenkin pitkäaikainen ystävä, joka oli ennen FB:ssa, mutta ei ole käynyt sivullaan enää yli vuoteen. Hän sanoo tapaavansa mieluummin ihmisiä livenä. Se hänelle suotakoon, mutta suren hiukan sitä, että maailmamme ovat etääntyneet toisistaan vähän liikaa. Jos tapaamme ja keskustelemme, huomaan miten kaukana ajatusmaailmamme toisistaan ovat. Emme voi kaikista asioista edes kunnolla keskustella, koska hän on juuttunut omiin käsityksiinsä ja ennakkoluuloihinsa, pystymättä näkemään asian muita puolia. Enkä sano tätä siksi, että hänen pitäisi olla samaa mieltä kuin minä. Otetaan esimerkki niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Jos hän tulee miehensä kanssa luoksemme ja ajattelemme viedä heidät ulos syömään, on monta sellaista hyvää paikkaa kotikaupungissani, joihin emme voi / kehtaa heitä viedä, koska he "eivät käy syömässä karvakäpälien paikoissa".  Jäävät täten ennakkoluulojensa vuoksi paitsi monesta kulinaristisesta nautinnosta.

Miksi en kerro näille ihmisille blogistani ja anna enemmän itsestäni. Ehkä juuri siksi, että en halua kenenkään lukevan kirjoituksiani velvollisuudentunnosta. Sillälailla en ole tyrkky vaikka ääntä ajatuksistani uskallan pitääkin. Lisäksi on kolme ihmistä, joiden jossain vaiheessa elämäänsä toivoisin tuntevan kiinnostusta tutustua itseeni paremmin oikeasti. Nimittäin veljeni osaksi jo aikuiset lapset. Pienenä he olivat minulle rakkaita ja tärkeitä, mutta jossain vaiheessa elämä vei maantieteellisestikin sen verran kauemmas, että vieraannuimme toisitamme. Kaksi kolmesta oli aikaisemmin FB-kaverilistallani, mutta he poistivat minut sieltä. Olen tehnyt monenlaisia virheitä elämässäni ja lapset luovat oman käsityksensä ihmisistä. Toki myös se, mitä aikuiset heidän ympärillään puhuvat toisista ihmisistä vaikuttaa. Olen aina ollut se suvun musta lammas ja sellaisena pysyn heidän silmissään. Tai sitten ylireagoin tähänkin asiaan.

Ehkä on tullut aika ottaa seuraava askel ja jakaa tätä blogia muullakin tavalla kuin FB:n kautta. Ehkä on tullut aika tulla nimimerkin takaa esiin. Uskaltaisinko?