Ylihuomenna tulee vuosi siitä, kun ajelin yövuorosta kotiin ja sain tiedon 85-vuotiaan tätini poismenosta. Vaikka kuolema oli vain ajan kysymys, se pysäytti silti. Täti oli äitini vanhempi sisarus, todellinen kulttuuripersoona. Hän eli yksinään, matkusteli, osasi kieliä. Toimi nuorempana opettajana, jäi eläkkeelle Lapin lääninhallituksen kouluntoimentarkastajan virasta 90-luvun alussa. Hän hoiti myös oman äitinsä loppuun saakka. Mamma kuoli 91-vuotiaana tädin eläkkeellejäämisen aikoihin.

Täti oli lapsuudessani jännittävä persoona. Hänen vierailunsa oli odotettu asia, vaikka ihan kaikista tekemisistäni hän ei päätäni taputtanutkaan. Täti kannusti aina opiskelemaan ja oli hyvin tiedostava feministi. Matkustin vuosien mittaan junalla hänen luokseen pohjoiseen ja hän vei minua kulttuuritapahtumiin ja matkoille. Tädiltä sain myös tietoa perheemme ja sukumme vaiheista, kipeistä ja vaietuistakin asioista. Sai häneltä myötätuntoa ja ymmärrystä, kun välini omaan äitiin olivat vaikeat. Itse asiassa hän olisi ottanut minut kasvatikseen, kun olin lapsi ja hän näki, miten kärsin virikkeettömässä ja ankeassa ympäristössä. Tähän äitini ei tietenkään suostunut. Hän ei arvostanut tädin koulutusta ja työtä, koska hänen mielestään vain fyysisesti raskas työ oli oikeaa työtä.

Täti seurasi päivitellen mutkikasta tietäni ihmissuhteiden karikoissa. Hänen taloudellinen tukensa mahdollisti elämässäni eteenpäin pääsemisen - työttömästä ylioppilaaksi ja amk-tutkinnon suorittamiseen asti, vaikka hän olisi mielellään nähnyt minun jatkavan yliopistoon. Kun tapasin nykyisen mieheni, täti kirjoitti päiväkirjaansa : "Voi A parka, kuinkakohan mones mies tämä jo on". Siitä olen iloinen, että tätini ehti tavata mieheni ennen kuolemaansa.

Elämä oli hektistä, viime vuosina yhteydenpito tätiin jäi liian vähäiseksi. Ehkä juuri siksi en huomannutkaan, miten hänen vointinsa heikkeni. Täti oli loistava peittämään avun tarpeensa ja avuttomuuden tunteensa meiltä sukulaisilta. Vasta hänen jouduttuaan sairaalaan, totuus paljastui naapureiden kautta, jotka olivat jo kauan pitäneet hänestä huolta ja antaneet apuaan. Tapasin tädin viimeisen kerran maaliskuussa yli vuosi sitten, kun olimme mieheni kanssa tapaamassa häntä sairaalassa. Hän oli jo hieman sekava, mutta silti vielä terävä. Samana iltana hänet siirrettiin yliopistolliseen sairaalaan terveyskeskuksen vuodeosastolta kohonneiden tulehdusarvojen vuoksi.

Me kävimme häntä kotimatkalla katsomassa. Täti nukkui ja meille kerrottiin, että kuolema on vain ajan kysymys. Hyvästelin tädin, silitin hänen kasvojaan ja toivotin hyvää matkaa sanoen, että mamma on siellä häntä vastassa. Olisin niin halunnut jäädä sairaalaan saattelemaan tädin, mutta työt kutsui. Kuin ihmeen kaupalla täti vielä toipui siitä ja hänet siirrettiin takaisin kotikaupunkinsa terveyskeskukseen, missä hän täytti 85 vuotta ja eli elämänsä viimeiset viikot kipulääkittynä ja enimmäkseen nukkuen. Täti menehtyi aivosyöpään 21.5.2011. Sitä ei voitu / haluttu leikata hänen korkean ikänsä vuoksi.