(Kuva vuodelta 2023 etupihalta)

Perjantai-iltapäivä. Yksin kotona. Kohta viikko yksinoloa, kun rakas aviomieheni lähti työkaverinsa kanssa Norjaan reilun kahden viikon moottoripyöräreissulle. Nopeasti tämä viikko on mennyt, pääasiassa töiden merkeissä. Murehtimiskäyräkään ei ole niin korkealla, kun heitä on kaksi matkassa. Se on aika huvittavaa, että kohtalo toistaa itseään. Ex-avopuolisoni oli myös moottoripyörämiehiä. Sillä erotuksella, että hänen reissuihinsa liittyi aina mahdollisuus päästä vieraisiin. Se meidät erottikin vajaa 20 v. sitten, kun ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella. Nykyiseen puolisooni on 100 % luotto, joten siinä asiassa kohtalon toistumista ei tarvitse pelätä. 

Yksin kotona on ihan parasta kuunnella omaa mielimusiikkia. Tänään soi Sir Elvoodin Hiljaiset Värit. Lasissa ei ole kuitenkaan (ainakaan vielä) keskiolutta, vaan valkoviiniä. Musiikin kuuntelu on jäänyt vähemmälle, kun työmatka on alle 10 min. Tunnin työmatkoilla tuli aina kuunneltua kulloiseenkin mielentilaan sopivaa musiikkia. Nyt on vain Nova päällä ja jos oikeaan aikaan töihin lähden, saatan ehtiä kuulla aamu seiskan uutiset. Kun työmatka on ollut 10 v. 50 km ja 7 v. 62 km, niin nyt tuntuu luksukselta, kun se on alle 5 km. 

Elämässä on muutenkin isoja muutoksia. Puolison pojat vuokrasivat huhtikuussa yhteisen kämpän samasta kaupungista, missä me asumme. Vanhempi on siviilipalveluksessa ja nuorempi aloittaa syksyllä ammattikorkeassa. Tämä tarkoittaa sitä, että viikonloppuvierailut ovat ohitse. Voimme vähän järjestellä tätä huushollia uuteen uskoon. Tarkoitus olisi saada asunto siihen kuntoon, että meille kehtaa kutsua vieraita. Deadline on heinäkuun lopulla, kun puolison sukulaiset tulevat Tanskasta Etelä-Pohjanmaalle. 

Kotihäpeä on asia, joka on tullut tutuksi viime vuosina. Kun fyysinen toimintakyky on ollut rajoittunut fyysisten esteiden vuoksi ja mielialakin on ollut vähän niin ja näin, voimavaroja ei ole ollut asioiden loppuun saattamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että kun muutimme syksyllä 2023 ja loput tavarat vanhasta asunnosta (joka pistettiin myyntiin) siirrettin helmikuussa 2024, niin osa niistä on edelleen laatikoissa.Tämä on aiheuttanut sen, että vieraita ei ole juurikaan kehdannut kutsua. Tiedän, että kotihäpeä on aika yleistä, eikä meidän tilanne ole pahin mahdollinen - eli roskat ja lajittelujätteet viedään, tiskit tiskataan ja pyykit pestään sekä imuria käytetään. Mutta jotenkin niitä laatikoiden läpikäymistä en ole saanut aikaiseksi. 

Tällä hetkellä fyysinen toimintakyky on hyvä. Pääsin Kiila-kuntoutukseen, jonka tavoitteena on saada liikunta viikottaiseksi harrastukseksi ja vahvistaa töissä jaksamista. Ongelma on se, että töissä olen tehokas, mutta kotona en tahdo saada aikaiseksi asioita. Saan aikaiseksi enemmän kuin ennen, mutta en vielä tarpeeksi. Sohva kutsuu liian usein, lukeminen tai tv. Olen hyväksynyt oman epätäydellisyyteni, mutta haluaisin saada enemmän aikaiseksi. Ihan jo puolisonkin viihtyvyyden vuoksi. 

Töitä on vielä viikko, sitten on kahden viikon kesäloma. Sen jälkeen viisi viikkoa töissä ja elokuun alussa toiset kaksi viikkoa lomaa. Olen itse halunnut loman kahteen pätkään. Neljä viikkoa putkeen ei sovi minulle. Tai sopisi varmaan. jos olisi koko ajan jotain muuta kuin kotona olemista. Mutta siihen ei ole taloudellista mahdollisuutta eikä puolisonkaan lomat osu yksiin. Elokuussa loman jälkeen olen viikon töissä ja sitten on toinen kuntoutusviikko. Tällä kertaa olen siellä, en kulje kotoa. Haluan hyödyntää hyvää kuntosalia ja kylpylää.

Mitä enemmän ikää tulee, sitä vaatimattomammiksi tulevaisuuden toiveet käyvät. Fyysinen toimintakyky on tietysti ykkönen ja psyykkinen toinen. Ne vähät ihmissuhteet, mitkä ovat pysyneet vuosien varrella, ovat myös tärkeitä.Tunnustan sen, että pieni kateus on heitä kohtaan, joilla on suuri lähisuku. Kun oma lähisuku on minimaallinen (veljen perhe) niin olo on välillä aika orpo. Kuka minusta pitää sitten huolta, kun en siihen itse kykene? Toisaalta ihanteellista olisi kuolla ennen sitä, ettå ei jäisi yhteiskunnan palvelujen saatavuuden armoille. Itselle pahin skenaario olisi olla dementoituneena tai liikuntakyvyttömänä lukittuna jossain asunnossa, jossa kotihoito käy vaihtamassa vaipat ja antamassa lääkkeet.

Vanheneminen on hämmentävää. Fyysisen toimintakyvyn rajoitteet, jotka tulevat iän myötä, ovat luonnollisia ja ne on toisaalta helppo hyväksyä. Vaikeampaa on hyväksyä sitä, että kun ikäännyt, sinua ei enää oteta niin todesta. Aivan kuin ikääntyminen merkitsisi automaattisesti älyllisen kapasiteetin laskua. Itsellä aikaisimpaan eläkeikään on 3,5 v. Työssäni koen olavani vielä 100 % työkykyinen. En ehkä osaa aina kaikkea uutta tietotekniikkaan liittyvää, mutta kolleegat neuvovat kyllä tarvittaessa. 

Elämänkokemusta on kuitenkin enemmän kuin huomattavasti nuoremmilla. Mutta arvostaako yhteiskunta sitä? Ollaanko me joitain dinosauruksia, joiden eläkkeellejäämistä nuoremmat toivovat? Toivottavasti näin ei ole, koska fakta on se, että jokainen vanhenee ja jää joskus eläkkeelle, jos elää siihen asti. Moni ajattelee, että eläkkeelle jääminen merkitsee vapautta arjen aikatauluista. Osittain tämä pitää paikkansa. Mutta sen jälkeen on tärkeää löytää eläkevuosien punainen lanka. Mitä teet, mitä harrastat. Elämän mielekkyyden muodostaa päivien sisältö. 

Omalla kohdalla eläkepäivien yksi sisältö voisi olla kirjoittaminen. Nuoruuden haave oli elättää itsensä kirjailijana. Elämä, laiskuus ja muut asiat tulivat väliin ja se unelma jäi arjen jalkoihin. Realismi sen suhteen, miten hyvä kirjoittaja olin, oli tiedossani. Osasin kirjoittaa, mutta en ollut mitenkään erityinen lahjakkuus. Elämä tuli väliin, intohimo kirjoittamiseen jäi toiseksi. Jos suoraan sanon, niin on vitun tylsää olla keskinkertainen.

Moni haluaa olla huippu, mutta harva oikeasti on. Nuoruuden kuvitelmat omasta lahjakkuudesta ovat vuosien mittaan lakastuneet. Keskinkertaisuus on aika tylsää. Mutta itsestä ei ole enää barrikaadeille shokeeraamaan. Ehkä se on sitä realismia. Mutta silti toivoisin, että voisin vielä kirjoittaa jotain, joka jäisi elämääm senkin jälkeen, kun minua ei enää ole. 

Kuva: Janne Rentola, Fäboda 

Pääsiäinen tuo ajatuksiini monenlaisia tunnelmia. Haikeutta, surua, ahdistusta, muistoja eri vuosikymmeniltä. Ajoista, paikoista ja ihmisistä, joita ei enää ole. Tai jos on, minulla ei ole enää paikkaa niissä. Toisille pääsiäinen on ennenkaikkea uskonnollinen juhla. Omalla kohdallani pitkät pyhät saavat miettimään elämän kulkua, sen tarkoituksellisuutta vs.satunnaisuutta sekä isoja kysymyksiä, joihin minulla ei ole vastauksia.

Kevät 1986. Maailmalla tapahtui Tsernobylin räjähdys. Minä muutin lapsuudenkodistani ensimmäisen pitkäaikaisen seurustelukumppanini vanhempien taloon. Vanha, kaksikerroksinen pohjalaistalo, ulkohuussi ja puulämmitteinen sauna, joka lämmitettiin kerran viikossa. Kävin pesulassa töissä ja monta kertaa viikossa uimahallilla, koska sauna kerta viikkoon ei riittänyt. Syksyllä 1986 muutto puolison ostamaan taloon takaisin synnyinpaikkakunnalleni. Alkuvuoden 1987 pakkaset, kun putket jäätyi ja piti tehdä remonttia. Se suhde päättyi eroon omasta aloitteestani syksyllä 1987, 2,5 v:n seurustelun jälkeen. Ja hyvä niin. Meillä ei ollut loppujen lopuksi mitään yhteistä. Hän löysi itselleen sopivamman puolison ja sai pojan. Valitettavasti hänen elämänsä päättyi 2010 vaikean sairauden seurauksena. En muistele pahalla, se oli pieni osa elämääni. Niihin osoitteisiin minusta ei jäänyt mitään. Ei minkäänlaista haikeutta. 

Eron jälkeen muutto ok-taloon, jossa asui lisäkseni kaksi opiskelijaa. Aika sekavaa aikaa ja elämän suunnan etsimistä. Kun sain opiskelupaikan, muutin eläkeläismummon vintille. Uusi parisuhde käynnistyi monien mutkien kautta ja sitä kesti 11 v. Mummon vintiltä muutto yksiöön, opiskeluista valmistuminen ja määräaikainen työpaikka. Niihin vuosiin mahtui isoja ratkaisuja. Minusta olisi voinut tulla äiti, mutta valitsin toisin. Voimavarat eivät riittäneet toiseen vaihtoehtoon. Monen vuoden työttömyys, iltalukio, ylioppilaslakki ja taas määräaikainen työ, Muutto vuokra-asuntoon, jossa veljen perhe oli aikaisemmin asunut. Tilaa puolta enemmän, vuokra vain 50 € suurempi. 

Jostain syystä tämä asunto on tullut uniini monta kertaa jälkeenpäin. Unessa olen muuttanut asuntoon uudestaan useasti. En ymmärrä miksi. Asuminen asunnossa päättyi syksyllä 1999, kun aloitin amk-opinnot, erosin pitkäaikaiseta parisuhteesta ja muutin pois silloiselta paikkakunnalta. Ero oli välttämätön. Yhtään pahaa sanaa en pitkäaikaiseta kumppanistani halua sanoa. Hän oli hyvä ihminen, mutta olimme liian erilaisia ja tavoitteemme elämän suhteen poikkesivat liiaksi toisistaan. Välit ovat säilyneet. Hän löysi hyvän puolison, joka valitettavasti menehtyi aivoinfarktiin muutama vuosi sitten. 

Oma tieni vuodesta 1999 on ollut vaiherikas. Muutto isompaan kaupunkiin, uudet ystävät ja opiskelijaelämä avasivat minulle kokonaan uuden maailman, myös maailmankatsomuksellisesti. Voisi sanoa, että tuolloin minulla meni lujaa. Joskus ehkä liiankin lujaa. Olin sinkkumarkkinoilla ja deittailin aktiivisesti. Tutustuin uusiin ihmisiin, sain ja annoin pakkeja. Syksyllä 2003 sitten kolahti ja keväällä 2004 tuli muutto uusperheen äitipuoleksi ja uuteen työpaikkaan toiseen maakuntaan. 

Olen kertonut koko parisuhteen raadollisen tarinan aiemmin blogissani, joten en aio sitä nyt toistaa. Jos mietin näin lähes 20 v. jälkeenpäin, että mikä siinä meni pieleen, niin omalta osaltani se, että minulla oli syömishäiriö, mikä nostatti painoa. Miesystävälle suurin häpeä oli se, jos hänen ju-jutsukaverinsa olisivat saaneet tietää, miten lihava akka hänellä oli.Toinen seikka oli se, että miesystävälläni oli harrastus, joka ei minua niin paljon kiinnostanut - tai sanotaan, että ennemminkin pelotti. Hän löysi samanhenkisen kumppanin harrastuksen parista, mikä oli lopullinen eron syy.  

Jätetyksi tuleminen on ollut elämäni vaikein paikka. Itse lähdin siihen suhteeseen sillä mentaliteetilla, että se olisi ollut loppuelämän suhde. Puolison lapsista tuli minulle tärkeitä ja rakkaita. He ovat nyt aikuisia ja vaikka en heitä usein tapaakaan, heillä on aina paikka minun sydämessäni. Ero rikkoi minussa jotain, mitä ei mikään ole pystynyt korjaamaan. Minulla on ollut uusi puoliso kohta 17 v. Rakastan häntä syvästi ja hän on myös paras ystäväni. Haluan elää hänen kanssaan niin kauan kuin meille suodaan yhteistä aikaa. Suhdettamme on varjostanut se, että en ole kyennyt luomaan hänen lapsiinsa sellaista tunnesidettä, mitä minulla oli eksäni lapsiin. Puolisoni lapset ovat nyt aikuisia ja yksi heistä menehtyi vuosi sitten. Tunnen usein huonoa omaatuntoa siitä, että olen ollut huono äitipuoli.

Olen nähnyt useasti unta siitä, että ottä menen entiseseen kotiini, exän taloon. Uni on aika ahdistava enkä tiedä, miksi näen sitä. Nykyinen puolisoni on uskollinen ja luotettava enkä kaipaa sitä epävarmuutta, mitä edellinen suhteeni sisälsi, koska silloinen puolisoni ei ollut uskollinen. Hänellä oli rinnakkaissuhde noin vuoden verran ennen eroa. Sitä vain mietin, miksi joskus tuntuu kuin osa itsestä olisi jäänyt sinne jonnekin menneeseen aikaan. Tuntuu kuin osa sielusta olisi jäänyt vaeltelemaan aikaisemppin elämän huoneisiin eikä osaisi päästä sieltä irti. 

Tämä sama ilmiö pätee joskus myös muihin elämän varrella koettuihin asioihin. Tietyt ihmiset ja asiat triggeröivät, toiset enmmän, toiset vähemmän. Itse haluaisin olla vapaa menneen painolastista ja keskittyä tulevaisuuteen. En usko aaveisiin enkä halua jäädä kummittelmaan minnekään muiden kiusaksi. Voisinko siis itsekin päästä irti? 

Kuva netistä: Kuvia Suomesta

Vuotta 2026 on jo eletty kohta 3 kk. Uudet kuviot työelämässä alkoivat vauhdilla loppiaisen jälkeen. Ensimmäiset viikot olivat aikamoista kaaosta ja uuden oppimista, mutta pian uudet rutiinit asettuivat arkeen. Uudessa työssä on parasta se, että missään vaiheessa ei ole tekemisen puutetta ja sekä työpäivät että työviikot soljuvat vauhdilla. Plussaa on myös hyvä tiimi, reilut esimiehet ja lyhyt työmatka. Vaikka ns. kuherruskuukausi on jo ohi ja pari viimeistä viikkoa on ollut pikkuisen liiankin työntäyteistä, voin silti sanoa, että olen löytänyt työn ilon uudelleen. Työn ilo katosi vuosien 2024 - 2025 vaihteessa, kun jouduin jättämään rakastamani työn säilyttääkseni ammattietiikkani ja mielenterveyteni.

Koska elämä on ollut hektistä ja jollain lailla myös sujuvaa ja eteenpäin vievää, ei ole tullut pysähdyttyä päivittämään blogia. Kohta on huhtikuu ja se tietää itselleni hengähdystaukoa arjesta. Ensi viikonloppuna on pääsiäinen ja kaksi arkipyhää. Kuun puolessavälissä on Kelan kustantaman Kiila-kuntoutuksen ensimmäinen kolmesta kuntoutusviikosta. Alunperin ajattelin hakea viime vuonna ammattiliiton järjestämään Kiila-kuntoutukseen ja sainkin siihen toukokuussa lääkäriltä B-lausunnon. Kun sain kesäkuussa tiedon lonkkaleikkaukseen pääsystä, luovuin hausta, koska se olisi mennyt leikkauksen ja siitä toipumisajan kanssa päällekkäin. Kesälomien jälkeen sain tiedon, että työnantaja järjestää mahdollisuuden hakea Kiila-kuntoutukseen.

Tavoitteenani on saada kuntoutuksesta kipinää liikunnan lisäämiseen, nyt kun se on mahdollista uuden lonkan kanssa. Tiedostan myös sen, että työelämän ongelmat vuodelta 2024 vaativat vielä jonkin verran käsittelyä ja työstämistä. Haavat ovat parantuneet, mutta arvet jäivät. Tiedostan triggeröityväni tietyistä asiaan liittyvistä ihmisistä ja asioista. Triggeröityminen aiheuttaa ahdistusta, josta haluan päästä eroon. Tätäkin asiaa voin työstää kuntoutuksessa, jossa on lääkärin ja fysioterapeutin lisäksi psykologin ja työelämävalmentajan tapaamisia. 

Kuntoutusviikon jälkeen pidämme puolison kanssa viikon loman ja menemme Gotlantiin. Puoliso olisi halunnut sinne jo 2 v. sitten, mutta liikuin silloin kuluneen lonkan kanssa kyynärsauvoilla enkä olisi voinut nauttia matkasta, kun liikkuminen oli hankalaa. Nyt toivon kaunista kevätsäätä ja tutustumista Visbyn nähtävyyksiin. Toivon, että sään puolesta voimme olla paljon ulkona ja että kaikki menee hyvin, eikä kumpikaan sairastu tai tule muuta estettä matkalle. 

Odotan muutenkin tulevalta kesältä paljon. Kesäksi tai kesälomaksi ei ole vielä suuria suunnitelmia, koska pidämme lomamme pätkissä ja osittain eri aikaan. Merkityksellisintä itselleni on, että pääsen ensimmäistä kertaa kolmeen neljään vuoteen liikkumaan ilman keppejä. Keppien kanssa liikkuminen alkoi heinäkuussa 2022 ja päättyi asteittain loppuvuodesta 2025. Toinen keppi on vielä mukana rappusissa ja Prismassa kauppareissulla, koska haluan päästä liikkumaan nopeasti. Lonkka ei enää kiusaa, mutta nivelrikko on edelleen polvissa, erityisesti vasemmassa. Liikunnan lisäämisellä ja vielä jonkin verran painon pudottamisella toivon voivani pitää kivut kurissa, ettei polvea / polvia tarvitsisi vielä operoisda. 

Laskin tässä äskettäin, että eläkeikään on 3 v 9 kk. Puoliso on hakenut 25 % osittaista varhennettua vanhuuseläkettä. Itselleni tulee mahdollisuus siihen loppuvuodesta. En ole mitään vielä päättänyt, mutta se on yksi vaihtoehto. Tuntuu kyllä vähän kummalliselta ajatella, että olen kohta vanha. Kun aina ei tunnu oikein siltä! Kremppoja kyllä on, mutta pää ei meinaa ymmärtää asiaa. Toisaalta ajatus eläkkeelle jäämisen tuomasta vapaudesta tuntuu kivalta. Varsinkin jos saa pysyä terveenä ja säilyttää tärkeät ihmissuhteet.

Yhtenä päivänä tällä viikolla lähdin töistä liukuman puitteissa kahden jälkeen ystävän luokse kahville. Kotona olin vähän ennen kahdeksaa. Mikään ei ole niin terapeuttista, kun jutella hyvän ystävän kanssa monta tuntia kahvipöytäkeskustelua syvällisemmistä asioista. Muisteltiin nuoruutta 1980-1990-luvuilla ja kaikkia hulluja juttuja, joista toinen muisti osan ja toinen taas jonkun muun. Naurettiin paljon, mutta ei itketty. Muisteltiin myös niitä, jotka eivät ole enää täällä. Se lisää aina kiitollisuutta siitä, että saa itse olla vielä täällä. Elämä ja sen pituus kun on salaisuus itse kullekin.

Monia ihmisiä on jäänyt matkan varrelle, mutta se on vain elämää. Ne kaikkein tärkeimmät pysyvät. Ja heistä kannattaa pitää kiinni. Itsensä kanssa ihminen on lopulta täällä aika yksin. Vanhuudessa pelottaa eniten totaalinen yksin jääminen. Se, että kukaan ei enää välitä. Avuttomuus. Yksinäisyys. Avun tarve, johon kukaan ei vastaa. Toivon, että tulevaisuuden päättäjillä on sen verran sydäntä, että he eivät ajattele valvontakameran korvaavan kotihoitoa. Että yhteiskunta pitää huolen sen jälkeen, kun ei itse siihen enää kykene tai ei ole ketään sukukaista, joka välittäisi. 

Suuri suku ja tiivis perhe voi olla turvaverkko. En ole koskaan katunut elämääni vapaaehtoisesti lapsettomana, koska oma äitisuhteeni oli sen verran traumaattinen, että minusta ei olisi ollut äidiksi antamaan tasapainoisen elämän eväitä. Sen myönnän, että joskus lukiessani tiiviiden perheyhteisöjen päivityksiä, tunnen lievää haikeutta, koska olen jäänyt itse siitä paitsi. Toisaalta tiedän, että vanhemmuus ei takaa sitä, että lapset pitävät yhteyttä ja välittävät. 

Olen elänyt itseni näköistä elämää, jota toiset ovat ymmärtäneet, toiset eivät. Mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän muiden mielipiteet tai paheksunta merkitsevät. Särmät ovat kuitenkin iän myötä hioituneet. Jos aikaisemmin halusin provosoida ja joskus vähän ärsyttääkin vastakkaisia mielipiteitä omaavia ihmisiä, niin nykyisin tasapaino ja sovussa eläminen on itselleni tärkeintä. Toki ärsyynnyn edelleen ja olen eri mieltä, mutta halu lähteä barrikaadeille on laimentunut. Olen myös hyväksynyt sen, että en voi muuttaa maailmaa eikä minulla ole enää energiaa lähteä taistelemaan hyvinä pitämieni asioiden puolesta. Joidenkin mielestä minusta on tullut tylsä. Olkoon sitten niin. Niinhän me vanhat akat, + 60 v, ollaan joidenkin mielestä. Mutta koittaa se + 60 v. heillekin!

Jatketaan maailman menon pohdintaa seuraavalla kerralla. 

Koli 25.12.2025

Vuosi 2025 alkaa olla lopuillaan. Tämä vuosi ei jää muistoihin iloisena ja onnellisena ajanjaksona. Elämä on tuonut eteen pyytämättä isoja ja pieniä suruja. Elämän on ollut kuitenkin pakko jatkua, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. Moni voi sanoa, että ei pysty kuvittelemaan, miten olisi pystynyt jatkamaan vastaavassa tilanteessa. Elämä pitää kuitenkin huolen siitä, että tarvittavat voimavarat voivat löytyä siinä vaiheessa, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. 

Helmikuussa jätin rakastamani työn ja aloitin maaliskuussa uusissa työtehtävissä samalla työnantajalla toisella paikkakunnalla. Työnkuva oli aluksi hieman hakusessa, mutta vastaanotto uudessa tiimissä oli pelkästään positiivinen. Jollain lailla minulla oli kuitenkin sellainen väliaikaisuuden tunne. En tiedä, oliko se intuitiota vai mitä, mutta loppuvuodesta sain tiedon, että saan aloittaa kokonaan uudessa työtehtävässä 7.1.2026. Työnkuva selkeytyy ja monipuolistuu. Myös työmatka lyhenee muutamaan kilometriin, mikä tuntuu luksukselta vuosien pitkien työmatkojen (35 - 62 km /sivu) jälkeen. 

Toukokuussa puolisoni, minun ja monen muun elämään tuli suru. Poliisit toivat yöllä yhden maissa suruviestin puolisoni vanhimman pojan, Janin 27 v, menehtymisestä. Jani oli ensihoitaja ja työskenteli päivystysosastolla Etelä-Karjalan keskussairaalassa. Hänet oli löydetty menehtyneenä asunnoltaan, kun hän ei ollut tullut työvuoroon. Ruumiinavauksessa kuolinsyyksi paljastui virtsatieinfektion aiheuttama ärhäkkä verenmyrkytys. CRP ei ollut vielä noussut, mutta verenmyrkytys oli tehnyt vauroita kaikkiin sisäelimiin. 

Oma roolini oli olla puolison tukena ja aluksi mentiin eteenpäin päivä kerrallaan. Olin poissa töistä esihenkilön luvalla ensimmäiset päivät ja puoliso palasi töihin viikon sairausloman jälkeen. Totesimme parhaaksi sen, että arki jatkuu. Pelkästään kotiin jääminen omien ajatusten kanssa koko päiväksi ei ollut meille kummallekaan järkevä vaihtoehto. Se ei silti tarkoittanut sitä, että emme olisi puhuneet / käsitelleet tapahtunutta. 

Hautajaiset olivat kuun vaihteessa. Tilaisuus oli kaunis ja muistotilaisuus oli vain lähipiirille. Seuraavana päivänä vietimme puoisoni nuorimman pojan, Janin velipuolen, ylioppilasjuhlia. Sieltä puolisoni lähti kahden aikuisen poikansa kanssa yhteiselle lomaviikolle, joka oli heille hyväksi. Meidän yhteinen lomaviikko alkoi juhannukselta. Juhannuksen olimme Porissa ja seuraavan vajaan viikon Turussa. Heinäkuu meni 30 asteen helteistä selviytymisen kanssa ja loppukuusta palasin töihin.

Suunnittelimme lokakuun lopulle syyslomaa, mutta ortopedian polille yhteyttä ottaessani sain tietää, että minulle oli suunniteltu lonkan tekonivelleikkausta lokakuun lopulle. Kesäkuussa sain vahvistuksen ortopediltä, että minut hyväksytään lähes 50 kg painonpudotuksen jälkeen lonkkaleikkaukseen. Leikkaus pelotti etukäteen, koska se tehtäisiin selkäydinpuudutuksessa, ei nukutuksessa. Loppujen lopuksi kaikki meni hyvin enkä tuntenut leikkauksen aikana minkäänlaista kipua. Olisin päässyt jo seuraavana päivänä (ke) kotiin, mutta haavan verenvuoto ja pariin otteeseen pyörtyminen sai minut pysymään osastolla perjantaihin saakka, jonka jälkeen puolisoni olisi kotona. 

Neljän viikon sairausloman jälkeen palasin töihin. Toinen keppi jäi jo siinä vaiheessa pois ja pian liikuin sisätiloissa jo kokonaan ilman keppiä. Rappusissa ja pidemmillä asiointimatkoilla olen vielä toista keppiä mukana pitänyt, mutta sekin jäänee pian kokonaan pois. 

Joulua edeltävällä viikolla olin perehtymässä uuteen työhön. Jouluviikon olimme Kolilla mökkikylässä. Oli kyllä rentouttava ja ihana viikko, vaikka sielläkään ei ollut lunta kuin vasta paluumatkan aikana. Yleensä on mukava palata kotiin, mutta viihdyin siellä niin hyvin, että olisin voinut jatkaa vielä toisenkin viikon. Palattiin kotiin su. Lomaa on vielä viikko jäljellä. Eilen puoliso lähti kahden poikansa kanssa laivareissulle ja palaa huomenna. 

Parempaa ihmistä ei minusta varmaan tämän vuoden aikana tullut, fyysisesti kevyempi kylläkin ja liikkumaan kykenevämpi uuden lonkkanivelen kanssa. Ohimenevään masentuneisuuteen ja ahdistukseen taipuvainen olen edelleen, enkä suostu häpeämään sitä. Koen, että masennus ja ahdistus ovat reaktioita elämän tapahtumiin, ei kohdallani varsinaisesti pysyviä diagnooseja. Masennukset ja ahdistukset tulevat ja menevät. En silti jää koskaan sänkyyn makaamaan aamuisin tai ole täysin toimintakyvytön. Työnteko sujuu, kunhan työ on mielekästä. Heikko kohtani on ikävistä ihmisistä triggeröityminen, mutta niitäkin tilanteita olen oppinut kompensoimaan keskittymällä positiivisiin asioihin ja ohittamalla itselleni ikäviä tuntemuksia aiheuttavat ihmiset. Loppujen lopuksi merkitystä on vain itselleni tärkeiden ihmisten mielipiteillä. 

Uuteen vuoteen suhtaudun optimistisesti, mutta maltillisen toiveikkaasti. Mitään lupauksia en tee, mutta parhaani yritän. Perusluonteeni on hieman laiska ja mukavuudenhaluinen - erityisesti kotitöiden suhteen - joten mitään supersiivoajaa tai -sisustajaa minusta ei edelleenkään tule. Oman terveyteni ja kuntoni hoitamiseen toivon energiaa riittävän, koska minä en tästä nuorru. Olen kiitollinen siitä, miten olen saanut apua terveydenhuollosta viime vuosien aikana laihdutus- ja lonkkaleikkauksen muodossa. Kumpikin on ollut minulle elintärkeä ja antanut mahdollisuuden uuteen elämään. Tänään, kun kävin alennusmyynnissä suosikkivaatekaupassani (Ylistaron Halpa-Aitta), ostin muutamat koon 48 farkut. En muista, koska olen viimeksi voinut ostaa tuon koon farkkuja. 

Toivotan teille kaikille blogini seuraajille entistä parempaa tulevaa vuotta ja voimia elämän vastoinkäymisiin!

(Kuva netistä)

Tänään tyhjensin työhuoneeni. Vajaan 10 kk rupeama uudessa työpaikassa on ohi. Siirryn loppiaisen jälkeen uusiin tehtäviin samalla työnantajalla. Tiimi ja esimies pysyy samana, vaikka tuleekin uusi lähitiimi. Olen innoissani ja suhtaudun positiivisesti tulevaan, vaikka siinäkin tulee tapahtumaan paljon muutoksia seuraavan vuoden aikana. Ensi viikolla perehdyn uusiin tehtäviin ja sitten olenkin pari viikkoa lomalla. 

Tuo 10 kk aika oli itselleni merkityksellisempi kuin voisi ajatella. Olen saanut kaikessa rauhassa toipua terveessä työyhteisössä, jossa minut on hyväksytty omana itsenäni. Minulla on ollut tuona aikana kolme eri esimiestä, mutta kaikkien kanssa olen tullut hyvin toimeen ja kukaan heistä ei ole käyttäytynyt minua kohtaan epäoikeudenmukaisesti. Olin aika hajalla siitä, että jouduin jättämään rakastamani työn - toki omasta aloitteestani. Uudessa työyhteisössä minut otettiin kuitenkin vastaan siten, että tunsin olevani tervetullut. 

Tarvitsin tuon ajan, että sain toipua rauhassa. Jos en olisi saanut kokea tuota aikaa, olisin ehkä jäänyt rypemään katkeruuteen, joka on ihmistä totaalisesti tuhoava voima. On viisautta luovuttaa siinä vaiheessa, kun huomaa, että vastapuoli ei ymmärrä järkipuhetta eikä faktoja. Näitä omaan erinomaisuuteensa ja omiin totuuksiinsa uskovia riittää. Heidän ajatusmaailmansa pyörii oman kuplansa sisällä eikä siihen pysty vaikuttamaan. Siinä vaiheessa on viisautta jättää uppoava laiva.

Tänä päivänä, kun olen uuden edessä, voin todeta, että oma henkilökohtainen kriisini alkaa jo helpottaa. Kiitos siitä kuuluu ihanille työkavereille ja reiluille esimiehille, jotka ovat eheyttäneet minua. Kun on kokenut paljon kaikkea negatiivista, osaa kyllä arvostaa tervettä työyhteisöä ja reiluja esimiehiä. Ikävillä kokemuksillakin on tarkoituksensa. Sanotaan näin, että ne ovat paljastaneet joidenkin ihmisten todellisen luonteenlaadun, joka on aikaisemmin pysynyt piilossa. 

Elämässä tulee joskus pettymyksiä ihmisten suhteen. Luulet tuntevasi jonkun ihmisen, kunnes hänestä paljastuukin piirteitä, joita et voi hyväksyä. Näin on käynyt muutamien ihmisten kohdalla viimeisen kymmenen vuoden aikana, sekä työ-, että yksityiselämässä. Oma päätelmäni näistä ihmisistä on, että he eivät ole minun ystävyyteni arvoisia. Sen verran täytyy itseään arvostaa, että ei suostu minkälaiseen kohteluun tahansa. Ne ihmiset pysyvät, jotka ovat minun arvoisiani. 

Löysin työkavereille kortin, jossa oli runo:

" Kun seisot kuilun reunalla - malta - odota - rakenna silta - ja kun olet toisella puolella - Älä enää pysähdy"  - Jenni Skyttä - Forsell

Kiitos teille kolleegat, että te olitte minulle tuo silta. 

(Kuva netistä)

Huomenna on itsenäisyyspäivä. Se on minulle tärkeä päivä monella tapaa. Itsenäisyys ei merkitse minulle vain maamme itsenäisyyttä, vaan ennenkaikkea vapautta. Vapaus on ollut minulle tärkeä asia nuoresta lähtien. Nuorena olen ollut kapinallinen ja koetellut monia rajoja. Monia asioita, kuten esim. lain noudattamisen velvollisuuden, olen oppinut ns. kantapään kautta. Onneksi kuitenkin sillälailla ajoissa, että mitään korvaamatonta ei ehtinyt tapahtua. 

Ensimmäisessä parisuhteessani 1980-luvulla vapauttani rajoitettiin. Silloinen kumppanini (RIP 2010) pyrki rajoittamaan syömisiäni ja juomisiani ja sitä, keiden kanssa sain olla tekemisissä. Henkinen väkivalta kärjistyi pahimmillaan fyysiseksi väkivallaksi, kuten tavaroiden heittelyksi minua kohti ja ruoan sylkemiseen suusta päälleni. Pahimmalla kerralla hän tarttui kasvoihini siten, että silmälasit rikkoutuivat ja linssin painaumasta minulle tuli musta silmä. Päätin suhteen 2,5 vuoden jälkeen. Sen jälkeen päätin, että minua ei parisuhteessa alisteta tai lyödä. Sen päätöksen olen pitänyt. 

Perheenperustamisiässä mietin vanhemmuutta vs. vapaaehtoista lapsettomuutta. Vanhemmuuden ajatuksessa ahdisti eniten se, että joku olisi minusta niin riippuvainen kuin avuton lapsi. Tiedostin sen, että siihen aikaan päävastuu lapsesta tulisi olemaan melkein aina äidillä. Ajatus ahdisti ja vaikutti omalta osaltaan päätökseen vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Toki moni muukin asia vaikutti, kuten oma äitisuhde ja isäksi haluavien / sopivien kumppanien puute. Päätöstäni en ole katunut, vaikka tiedänkin jääneeni joistain asioista paitsi. Kahdessa eri parisuhteessa ns. äitipuolena oleminen on raottanut hiukan vanhemmuuden iloja ja suruja, vaikkakaan bonusäitiyttä ei voi verrata biologiseen vanhemmuuteen. 

Vapaus merkitsee minulle oikeutta olla oma itseni ilman, että joudun miettimään koko ajan miten päin olla, mitä ajatella tai sanoa. Vapaus ei merkitse vastuuttomuutta, mutta antaa oikeuden olla eri mieltä. Sananvapaus on itselleni tärkeä asia. Sitä toteutan mm. pitämällä tätä ja toista blogiani. Joistakin mielipiteistäni olen saanut kritiikkiä, mutta siihen on kritiikin antajilla oikeus. Jo jotain sanoo, pitää olla myös valmis ottamaan kritiikkiä vastaan. Blogini ja mielipiteeni ovat poliittisesti sitoutumattomia enkä ole sidoksissa mihinkään kaupalliseen toimijaan. 

Elän oman näköistäni elämää. Tottakai olisi ihanaa olla parempikuntoinen, varakkaampi ja suositumpi. Mutta näillä mennään, mitä on saatu, Olen iloinen jokaisesta pudotetusta kilosta, velattomasta elämästä (joka mahdollistui kun myin omistusasunnon, maksoin velat pois ja muutimme vuokralle) sekä siitä, että minulle tärkeät ihmiset pitävät minusta. Niillä ihmisillä, jotka eivät pidä - tai edes siedä minua - ei ole minulle loppujen lopuksi mitään merkitystä.

Laihdutusleikkauksen ja 60 kg painonpudotuksen jälkeen olen ehkä saanut lisää vuosia elämääni. Sisältävätkö ne vuodet lisää elämää - se on kiinni minusta itsestäni ja siitä, mitä olen sen eteen valmis tekemään. Varallisuudella ja omistamisella ei ole mitään tekemistä onnellisuuden kanssa. Varallisuus tuo ehkä turvallisuutta, mutta mitään täältä ei meistä kukaan saa mukaansa. Minulle riittää se, että pärjään. Suosio puolestaan on asia, jota en enää viitsi edes tavoitella. Nuorena haaveilin, että minusta tulisi kirjailija ja että voisin elättää itseni kirjoittamisella. Siihen eivät kyvyt ja sinnikkyys riittäneet. Elanto on tullut sosiaalialalta. Ennemmin olen tänä päivänä kuitenkin rehellisesti se kriittinen vastarannakiiski kuin mielistelemällä mainetta ja kunniaa hankkinut luottopelaaja. Vanhan viisauden mukaan "jos kumarrat yhteen suuhtaan, pyllistät samalla toiseen suuntaan". Kaikkia kun ei lopultakaan voi aina miellyttää. 

Ihannetila minulle on tasapaino ja rauha. Sitä on vain tänä päivänä vaikea saavuttaa. Mitä enemmän seuraat somea, sitä enemmän triggeröidyt ja ärsyynnyt. Joskus tuntuu, että joistakin ihmisistä on tullut totaalisia idiootteja, kun omalla nimellä ja naamalla suolletaan sellaista ala-arvoista tekstiä ja kommentteja, että ei voi kuin ihmetellä. Perusteltu ja asiallinen kritiikki on ok ja sitä saa esittää, kunhan pysyy asiassa eikä yritä loukata tietoisesti ketään. Ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka pitävät somepaastoja. Joskus se tekisi itselleenkin varmasti hyvää. Opettelen vielä sitä, että yritän olla ärsyyntymättä ärsyttävistä asioista. Se ei ole aina helppoa, mutta yritän oppia siihen, että antaisin asiaoiden vain olla. Oman verenpaineen nousemisella ei asioita muuteta eikä maailmaa pelasteta. 

Takanani on raskas vuosi. Suurimpana suruna puolison vanhimman pojan menehtyminen ja puolison tuskan näkeminen. Suru on silti lähentänyt meitä, vaikka en pystykään hänen taakkaansa kantamaan. Ymmärrys siitä, miten tärkeitä me kumpikin olemme toisillemme, on samalla lohdullista ja pelottavaa. Pelko liittyy toisen menettämiseen kuoleman kautta. Tällä ikää se ei ole enää kaukaisuudessa oleva asia vaan tietoisuus siitä, että lähtö voi tulla koska tahansa, kummalle tahansa. Jokainen päivä, viikko, kuukausi ja vuosi on lahja. 

Omalla kohdallani olen ajatellut, että tuli lähtö koska tahansa, olen kuitenkin kiitollinen eletystä elämästäni. Olen saanut ja uskaltanut elää. Olen saanut kokea suuria tunteita ja asioita. Vanhemmiten tasapaino ja seesteisyys on tullut tärkeämmäksi. Sellaisen toiveen voisin sanoa, että sitten, kun lähden, toivoisin, että ette surisi lähtöäni vaan iloitsisitte kanssani eletystä elämästäni. Tässä iässä en enää ajattele, että lähtö tulisi liian aikaisin vaan että lähtö tulee sitten, kun sen aika on. Vaikka haluankin vielä elää, haluan sanoa, että olen valmis, sitten kun lähdön aika on. Olen jopa harkinnut hautaustestamentin tekoa. Tätini teki sen, toki yli 80-vuotiaana, mutta se helpotti meitä perillisiä asioiden järjestelemisessä.

Näistä asioista ei yleensä puhuta. Minä haluan puhua, koska olen sinut oman lähtöni kanssa. En tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu - joudunko taivaaseen vai helvettiin - vai loppuuko kaikki vain siihen. Jollain lailla uskon, että jokin osa meistä siirtyy toiseen ulottuvuuteen, jossa voimme tavata aikaisemmin täältä poistuneita läheisiämme. Haluaisin tavata siellä isoäitini, tätini, vanhempani ja exäni äidin. En halua vain ajatella, että kun elämä loppuu, kaikki loppuu siihen. 

Elämän koko kirjo on tällä ikää lähempänä kuin koskaan. Vaikka erinäiset pelot valtaavat joskus mielen, pyrin silti näkemään tulevaisuuden valoisana. Ainakin siihen saakka, kunnes toisin ilmoitetaan. Elämä on lahja ja meidän velvollisuutemme on olla siitä kiitollisia ja nauttia jokaisesta jäljellä olevasta päivästä - sekä huomenna ja joka päivä maamme itsenäisyydestä. 

(Kuva: Pixapay)

Vaikka tämä vuosi ei ole vielä lopussa, voin nyt jo todeta, että takanani on yksi elämäni raskaimmista vuosista. Moni sellainen asia, joka oli aikaisemmin tuonut perusturvaa elämääni, osoittautuikin hiekalle rakennetuksi, tuulen hajottamaksi kuplaksi. Elämä on myös osoittanut haurautensa ja sen, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Kuolema tulee lupaa kysymättä. Moni asia on myös mennyt eteenpäin, oman sitkeän työni tuloksena. Tässä vaiheessa voin sanoa, että olen kuitenkin selvinnyt, ainakin tähän asti.

Olen elämässäni irtisanoutunut kahdesta vakituisesta työpaikasta, koska olin kulkenut kummatkin tiet loppuun. Molemmilla kerroilla elämä avasi uuden oven. Kun sain kolmennen vakituisen työpaikan työstä, johon suorastaan rakastuin, tuudittauduin siihen ajatukseen, että tämä on työ, jossa haluan olla eläkeikään asti. Maailma kuitenkin muuttui. Kunnat ja kuntayhtymät muuttuivat hyvinvointialueiksi, jonka alaisuuteen työ siirtyi. Työn sisäiset muutokset, hyvinvointialueiden huono taloudellinen tilanne, huono johtaminen ja eriävät näkemykset siitä, miten työtä kuuluisi tehdä, uuvuttivat minut ja jouduin toteamaan, että en enää pysty tekemään työtäni niillä resursseilla, jotka minulle tehtävänkuvan muuttamisen jälkeen jätettiin. Pyysin siirtoa toisiin tehtäviin siinä vaiheessa, kun alkoi tuntua, että jos vielä jatkan samassa työssä, joudun kohta hakemaan sairauslomaa työssä uupumisen vuoksi. Työssä kun voi uupua muistakin syistä kuin siksi, että työtä olisi liikaa. 

Keväällä sain uuden työn ja uuden mahdollisuuden. Työssäkäyntipaikkakunta, työtiimi ja esihenkilö vaihtuivat, työnantaja ei. Minut otettiin hyvin vastaan ja hyväksyttiin omana, joskus vähän rasittavana itsenäni. Uudet työtehtävät tulivat pikkuhiljaa tutuiksi. Sitten tuli se toukokuun yö, kun ovikello soi ja kaksi poliisia toi järkyttävän viestin - puolisoni vanhin poika oli löydetty asunnostaan menehtyneenä. Elämän perusturvallisuus järkkyi pysyvästi. Missään ei ole valmista käsikirjoitusta sille, miten tuollaisesta tilanteesta voi ylipäätään selvitä. Me mentiin eteenpäin, aluksi tunti ja päivä kerrallaan. En voinut muuta kuin olla läsnä, kuunnella, halata ja viedä meitä eteenpäin. Käytännön asiat hoituivat pojan vanhempien yhteistyöllä. Läheisten antama tuki oli erityisesti puolisolleni se kantava voima, joka antoi voimia siihen, että menetyksestä huolimatta elämän täytyy jatkua.

Kun kevät vaihtui kesäksi, oli puolison vanhimman pojan hautajaiset ja nuorimman pojan ylioppilasjuhlat perättäisinä päivinä. Elämän suuri suru ja suuri ilo kulkivat käsi kädessä. Sen jälkeen arki jatkui omalla painollaan. Itse sain työterveydestä lähetteen lonkkaleikkausarvioon ja lähetteestä kuukauden päästä ajan leikkausarvioon, jossa ortopedi teki myönteisen leikkauspäätöksen. Alkukesän viileys vaihtui heinäkuun helteisiin ja kesälomaan. Loman ajalle suunnittelin yhtä ja toista tekemistä, mutta kävi niin kuin aina - vain pieni osa toteutui. Töihin palaaminen toi jollain lailla kaivattua rutiinia arkeen. Vaikka loma on aina ihana ja odotettu asia, rutiini on kuitenkin se, mitä ainakin itse kaipaan pitämään arjen ja elämän kasassa. Toki lomallekin voi luoda oman rutiininsa, mutta päivien mittaan lomalla olo tuppaa vain soljumaan omille raiteilleen ja päivät vain kuluvat kohti loman loppua. 

Syksy toi aavistuksia muutoksen tuulista myös työrintamalla. Se ei ollut yllätys, koska olin jo tottunut siihen, että työn suhteen moni asia tulee vielä jäljellä olevien työvuosien aikana muuttumaan. Edes se, että voi olla ylipäätään töissä eläkeikään saakka, ei ole enää tänä päivänä varmaa kenenkään kohdalla, kun koko ajan on menossa yt-neuvottelut, uudelleenorganisointi ja työtehtävien muutokset. Nämä ovat asioita, jotka kuormittavat mielestäni henkilökuntaa jopa enemmän kuin liiallinen työn määrä. Epävarmuus ja epätietoisuus syö työssä jaksamista. 

Odottavan aika tuntui pitkältä, joten soitin syyskuussa ortopedian jononhoitajalle ja sain kuulla, että minulle oli suunniteltu lonkkaleikkausta 21.10. Olimme suunnitelleet puolisoni kanssa pientä lomaa juuri sille tai seuraavalle viikolle, joten tämä tieto muutti suunnitelmia. Ns. syysloma jäi nyt siis pitämättä. Pari viikkoa ennen leikkausta kävin vielä verikokeissa ja sydänfilmissä. Jälkimmäisestä otettaessa sairaanhoitaja totesi, että minulla on flimmeri (eteisvärinä). Tämä asia tuli täysin puun takaa. Seuraavalle viikolle sain kiirevastaanottoajan lääkärille, joka vahvisti asian, teki kiireellisen lausuntopyynnön kardiologille ja kirjoitti reseptin verenohennuslääkkeeseen. Ne muutamat päivät olivat kyllä aika synkkiä, kun mietin, miten tämä diagnoosi vaikuttaa leikkaukseen. Välillä sitä oltiin siirtämässä, mutta loppujen lopuksi päädyttiin siihen, että leikkaus toteutetaan suunnitelmien mukaan, verenohennuslääke tauotetaan 2 vrk ennen leikkausta ja kardiologi palaa asiaan leikkauksen jälkeen. 

Leikkaus pelotti etukäteen enemmän kuin aiemmat leikkaukset, koska tässä ei nukutettu vaan leikkaus tehtiin selkäydinpuudutuksessa. Kaikki meni kuitenkin kivuttomasti. Kuulin kyllä sahausta ja naulausta ennen kuin annoin periksi ja nukahdin leikkauksen loppuvaiheessa. Jälkeenpäin totesin, että hammaskiven poistokin oli kamalampaa. Leikkaus kesti parisen tuntia ja heräämässä olin kolme tuntia. Kun minua vietiin sängyllä vessaan ja pääsin pytylle, maailma musteni. En muista pyörtyneeni kuin joskun yläasteikäisenä. Heräämössä meinasi jo tulla nälkäkiukku, koska olin ollut melkein vuorokauden syömättä ennenkuin sain ruokaa huoneeseen päästyäni.

Minulla oli tuuria, sain olla yhden hengen huoneessa. Illalla menin Eeva-telineen kanssa vessaan, yöni nukuin kuin tukki ja aamulla kokeilin jo fysioterapeutin kanssa kepeillä liikkumista. Olin jo itsekin kotiutumassa seuraavana päivänä, mutta sitten tuli takapakkia. Leikkaushaava alkoi vuotaa ja minua huimasi. Jossain vaiheessa olin taas menettänyt tajuntani ja tippunut sängyn laidalta lattialle. Selvisin siitä mustelmalla alle jääneessä käsivarressa, mutta kotiutumista siirrettiin. Loppujen lopuksi olin osastolla kolme yötä omasta halustani. En uskaltanut lähteä kotiin ennenkuin verenvuoto leikkaushaavasta lakkasi ja tiesin, että en joutuisi olemaan kotona yksin. 

Nyt leikkauksesta on kaksi viikkoa ja tänään poistetaan tikit. Lisäsärkylääke loppui viime viikolla ja kipuja ei juurikaan ole. Liikun vielä kahden kepin avulla, mutta keittiössä toinen keppi välillä unohtuu. Välillä on hieman voimaton olo, mutta en tiedä, johtuuko se leikkauksesta vai flimmeristä. Verenpaineita olen seuraillut. Jos on heikko olo, yläpaine voi olla alle sata ja pulssi korkea. Mutta nämä ovat asioista, joita täytyy selvittää sitten kardiologin kanssa. Sairauslomaa on vielä alle kolme viikkoa. 

Tottakai tuo flimmeri mietityttää, mutta kokonaisuutena ajatellen olen kuitenkin todella tyytyväinen niihin muutoksiin, mitä olen terveydentilani eteen tehnyt. Laihdutusleikkausprosessi on vienyt suurimman osan ylipainostani pois, vaikka vähentämisen varaa vielä on. Loppuun kulunut lonkka on nyt saanut uuden nivelen, jonka avulla voin jatkaa uimista, kun haava on parantunut ja aloittaa muutakin liikuntaa, kun kepit jää pois. Jonkin ajan päästä toivon kotitöidenkin voivan sujua normaalisti, että jaksan tehdä ympäristöstäni viihtyisämmän. Koti on minulle turvapaikka, jossa viihdyn ja jossa kerään voimia arjen asioihin ja ikävien asioiden sietämiseen.

Niitä ikäviä asioita ja ihmisiä on maailmassa paljon. Ainahan niitä on ollut, joilla ei ole kanssaihmisistä mitään muuta kuin negatiivista sanottavaa, mutta nykyajan some-kulttuurin myötä kaikenlainen paskan puhuminen on lisääntynyt. Kun olin nuorena vähän villi ja tein kaikenlaista ei niin hyväksyttävää, olin kylän akkojen ja ukkojen hampaissa. Kun elämä rauhoittui ja tasaantui, oli sitä negatiivista vähän vaikeampi enää keksiä. Nyt, kun ikää ja elämänkokemusta on jo moninkertaisesti nuoruusvuosiin verrattuna ja oma näkökulma asioihin ja maailman menoon on vahvistunut, olen taas joidenkin hampaissa mielipiteideni takia. Minun on nimittäin vaikea olla hiljaa siellä, missä näen epäoikeudenmukaisuutta. Minua on yritetty vaientaa, mutta se on mahdotonta. Vaikenen sitten, kun minua ei enää ole.

Hyväksyn sen, että on ihmisiä, jotka eivät eri syistä johtuen pidä minusta tai ovat eri mieltä kanssani. Pyrin pysymään kaukana heistä ja jättämään heidän mielipiteensä omaan arvoonsa. Vain niiden ihmisten mielipiteillä, jotka ovat itselleni läheisiä ja tärkeitä, on minulle merkitystä. He, jotka tuntevat minut, tietävät hyvät ja pahat puoleni - ja siitä huolimatta hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, he ovat tärkeitä. 

Vuodenvaihde tuo muutoksia työhöni. Suhtaudun niihin positiivisesti ja odotan niitä innolla. Uskon kykyihini oppia vielä uutta. Kun vuosi vaihtuu, toivon voivani jättää paljon taakseni sellaisia asioita ja ajatuksia, jotka vievät itseltäni turhaa energiaa ja aiheuttavat negatiivista mieltä. Minä kun en yksinäni pysty maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmisiä paremmiksi muuttamaan. Hyvät asiat ja ihmiset haluan kuljettaa mukanani tulevaankin vuoteen. Uskon edelleen siihen, mitä jo kauan sitten edesmennyt isoäitini aina sanoi: "Antaa tulaa vaan lunta tupaan. Kyllä elämä kostaa."

Päihderiippuvuus on vakava, etenevä ja hoitamattomana ennenaikaiseen kuolemaan johtava psykofyysinen sairaus. Tällä hetkellä se on yleisin alle 25-vuotiaiden ennenaikaisen kuoleman syy Suomessa. Sairauden kerrannaisvaikutukset ovat merkittävät: se kuormittaa oikeus-, sosiaali-, terveys- ja vankeinhoitojärjestelmiä, aiheuttaa merkittäviä taloudellisia menetyksiä ja heikentää merkittävästi myös sairastuneen läheisten hyvinvointia.

Päihde- ja mielenterveyspalvelut nähdään usein kulueränä, vaikka todellisuudessa ne ovat yksi tuottavimmista investoinneista. Iso-Britannian hallituksen tutkimuksessa (UK Government (2021): Review of Drugs, Part Two) on todettu, että 1 £ sijoittaminen tuottaa noin 4 £ säästön muissa kuluissa.

Tässä ehdotuksessa esitetään yhdeksän konkreettista muutosta perusteluineen, joilla parannetaan nykyistä lainsäädäntöä ja hoitokäytäntöjä.

Tavoitteena on rakentaa hoitojärjestelmä, joka kohtelee päihdesairautta yhdenvertaisesti muiden vakavien sairauksien kanssa – vaikuttavasti, inhimillisesti, tehokkaasti ja oikeudenmukaisi. Perusteluista löytyy myös tietoa päihdesairauden aiheuttamista suorista ja epäsuorista kustannuksista.

Päihdehoidon uudistaminen vaikuttavuuden parantamiseksi Suomessa - Kansalaisaloitepalvelu

Toivon sydämestäni, että ihmiset allekirjoittaisivat tämän aloitteen. Hyvinvointialueuudistuksen myötä kaikilla hyvinvointialueilla on tapahtunut samanlainen ilmiö - maksusitoumuksia ostopalveluihin on vähennetty / lopetettu kokonaan ja ollaan keskitytty vain omiin palveluihin säästöpaineissa. Tämä on johtanut siihen virheeseen, että ei ymmärretä, että kaikille ei toimi sama konsepti. 

Työskentelin melkein 7 v. päihdehuollon ohjaajana. Tapasin asiakkaita, tein palvelutarpeen arviointeja, päätöksiä ja maksusitoumuksia ostopalveluihin sekä annoin psykososiaalista tukea heille, jotka eivät hakeneet varsinaista päihdehoitoa vaan heille riitti keskustelutuki. Vuosien mittaan näin loistavia tuloksia toipumiskeskeisen hoidon käyneiden asiakkaiden ja heidän läheistensä elämässä. Suurin osa heistä oli työssä käyviä ja perheellisiä ihmisiä. 

Tänä päivänä puhutaan peukusta ja yhteiskunnasta syrjäytyneistä huumeidenkäyttäjistä, He tarvitsevat hoitoa ja palveluita, se on selvä. Myös korvaushoidolla on tärkeä asema päihdehoidon kentällä. Ihmetystä herättää se, miksi ei nähdä tämän päivän todellisuutta sen suhteen, että alkoholi on edelleen eniten haittoja aiheuttava päihde. Me emme tunnista sitä, että suuri osa päihdehaitoista kärsivistä ihmisistä on ihan tavallisa, työelämässä olevia ja perheellisiä ihmisiä, joiden elämässä alkoholi on saanut liian suuren merkityksen.

Julkinen päihdehoito keskittyy niihin asiakkaisiin, jotka ovat jo pudonneet ns. yhteiskunnan ulkopuolelle. Se on tärkeää työtä, en väheksy sitä. Haluan vain herättää sen ajatuksen, että kun julkinen terveydenhuolto huomioisi ne, vielä työelämässä olevat, jotka ovat havahtuneet omaan päihdeongelmaansa, avun saaminen nopeasti ja vaikuttavasti säästäisi myöhempiä sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksia. 

Itse liputan toipumiskeskeisen hoidon puolesta, niiden kohdalla, joille se sopii. Julkinen terveydenhuolto ei ole vielä ymmärtänyt toipumiskeskeisen hoidon tehokkuutta, koska siitä ei ole tehty riittävästi tutkimuksia. Tämän kansalaisaloitteen yhtenä tarkoituksena on nostaa toipumiskeskeiset hoidot tasa-arvoiseksi vaihtoehdoksi muiden julkisen terveydenhuollon päihdepalveluiden rinnalle. 

Itse jouduin tekemään raskaan ratkaisun ja jättämään rakastamani työn, kun oman hyvinvointialueen päihdepalvelujen johto otti minulta päätöksenteko-oikeuden pois. Se merkitsi käytännössä sitä, että en enää voinut tehdä asiakkaille päätöksiä ja maksusitoumuksia päihdehoitoihin. En pystynyt jatkamaan työssä, jossa ainoa asia, mitä olisin voinut tarjota asiakkaille, olisivat olleet keskustelukäynnit. 

Vetoan sinuun, joka luet tätä blogia - Käy allekirjoittamassa tämä kansalaisaloite. Vaikka päihderiippuvuus ei koskettaisi sinua tai läheisiäsi, haluan muistuttaa siitä, että kuka tahansa meistä voi sairastua päihde- tai muuhun riippuvuuteen. Ja silloin vaikuttavan avun saaminen on ensisijaisen tärkeää. 

Puolisoni 30.5 ottama kuva.

Takana on hyvin poikkeuksellinen viikonloppu. Perjantaina saattelimme puolisoni vanhimman pojan Janin viimeiselle matkalleen. Jani sai elää ja olla vanhempiensa ja veljiensä kanssa täällä 27 vuotta. Hän oli pidetty työkaveri Etelä-Karjan hyvinvointialueella keskussairaalan päivystysosastolla ensihoitajaksi valmistumisensa jälkeen. Tästä kertoivat hänen työkavereidensa kirjoittamat viestit ja suruliputus työpaikalla. Liian aikaisin Jani joutui lähtemään. Sydämeen sattuu hänen vanhempiensa ja veljiensä suru ja menetys. 

Hautajaistilaisuus oli kuitenkin kaunis ja intiimi. Meitä oli paikalla 10 henkeä. Naispappi kertoi kauniisti Janin elämästä ja äidin valitsemat kappaleet (mm. Mestaripiirros) koskettivat syvästi. Siunaustilaisuuden jälkeen menimme muistotilaisuuteen Janin lempiravintollan Holy Smokeen. Vaikka suru oli läsnä, läsnä oli myös ilo Janin elämästä. Meillä läsnäolleilla on erilainen maailmankatsomus. Itselläni on ajatus siitä, että vaikka Jani on poissa täältä meidän keskuudestamme, osa hänestä jatkaa elämää tuolla jossain ja hän on siellä vastaanottamassa itselleen rakkaita jonain päivänä. 

Ajatus siitä, että kun ihminen kuolee, että kaikki olisi sitten siinä, on itselleni vieras. En ole sillä lailla uskovainen, että kävisin säännöllisesti kirkossa tai eläisin ns. virheetöntä elämää. Haluan kuitenkin uskoa, että ihmisen elämällä on jokin muukin tarkoitus kuin se, mitä me täällä näemme. Että sielu jää elämään jossain toisessa ulottuvuudessa. Ja että me voimme kohdata rakkaamme siinä vaiheessa, kun itse lähdemme täältä. Vaikka tämä ajatus olisi vieras tieteelle, se tuo itselleni lohtua ja antaa tarkoitusta elämälle. 

Kuvan julkaisemiseen Nikon lupa.

Lauantaina kokoonnuimme iloisemmissa merkeissä. Puolisoni nuorin poika Niko valmistui ylioppilaaksi. Niko on Janin velipuoli. Juhla oli Vetelissä, missä Niko asuu äitinsä kanssa. Yliopilaita valmistui 13. Paikalla oli myös 50 v. sitten valmistuneita Riemuylioppilaita, joita valmistui aikoinaan moninkertainen määrä. Määrän väheneminen kertoo siitä, miten pienillä paikkakunnilla väki vähenee. Juhla oli lämminhenkinen ja puheiden eväät valmistuneille kannustavia ja kauniita. "Kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa."  Arvosanat eivät tosiaankaan ratkaise kenenkään tulevaisuutta. Oma tahto ja sinnikkyys vievät pitemmälle. Ja tärkeintä ei ole titteli / asema vaan se, että kukin löytää itselleen omannäköisensä tien ja oman paikkansa elämässä.

Nikon äiti oli järjestänyt lämminhenkiset juhlat paikallisessa hotelli-ravintola Kampelissa. Juhlat olivat Nikon näköiset. Hän oli päättänyt kutsuttavat ja tarjoilut. Juhliin tuli Nikolle läheisiä Itä-Suomesta saakka. Yksi vaihe Nikon elämässä on päättynyt ja tulevaisuudessa armeija kutsuu heinäkuussa ja opiskelut sen jälkeen. Isä on ylpeä siitä, että hänen kaikki kolme poikaansa ovat ylioppilaita. Isä piti juhlissa koskettavn puheen. Olen ylpeä puolisostani ja siitä, miten tärkeitä kaikki pojat ovat olleet hänelle vuosien mittaan. Hän on aina halunnut järjestää yhteistä aikaa poikiensa kanssa mm. kesäisin. Vuodesta 2017 he ovat tehneet joka kesä oman miesten reissun. Tämä tulee jatkumaan niin kauan kuin poikien elämäntilanne mahdollistaa osallistumisen.

Ns. äitipuolena olen ollut aika huono. Traumat siitä, kun jouduin eroon edellisen eron jälkeen silloisen exäni kahdesta, nyt jo aikuisesta lapsesta, haavoittivat minua syvästi ja ovat vaikuttaneet siihen, että samanlaista kiintymyssuhdetta nykyisen puolisoni lapsiin ei ole syntynyt. Tiedän, että tämä on ollut epäoikeudenmukaista puolisolleni ja hänen pojilleen. Ehkä he silti voivat antaa minulle anteeksi. Kukaan meistä ihmisistä ei ole täydellinen. Puolisoani olen kyllä parhaani mukaan tukenut kaikessa. 

Eilisten juhlien jälkeen puolisoni lähti poikiensa kanssa yhteiselle lomaviikolle. Tämä on nyt parasta yhteistä aikaa heille. Itsellä vielä kolme viikkoa töitä ja sitten neljän viikon loma. Odotan sitä, koska huomaan, että näin työvuosien loppupuolella jaksaminen on rajallista. Olen saanut uuden mahdollisuuden uudessa työyhteisössä, jossa minut on otettu lämpimästi vastaan. Tukea on tullut kiitettävästi sekä työasioissa että näissä elämän kriiseissä. Oma jaksaminen on kuitenkin heikentynyt fyysisten rajoitteiden  ja työelämässä tapahtuneiden muutosten takia. Työterveyslääkäri on tehnyt nyt lähetteen lonkkaleikkausarviointiin ja Talentian järjestämään kiila-kuntoutukseen. Toivon saavani näistä eväitä jatkaa työelämän loppuun saakka.

Elämä on hauras. Meistä kukaan ei voi tietää, koska lähtö tulee. Mietin, että tekisin myös hautaustestamentin, kuten tätini teki aikoinaan. Se helpottaisi läheisten käytännön velvollisuuksia ja valintoja. Olen miettinyt jo sitä, että haluaisin uurnani laskettavan samaan hautaan Kauhajoelle,  mihin isovanhempani ja vanhempani ovat haudattu. Hautakiveen nimilaatta. Ja siunaustilaisuus vain lähimpien kesken. Niin olisi hyvä.

Mutta siihen asti kun täällä elää saan, aion myös elää. 

(Puolisoni ottama kuva.)

Suru tulee elämään yllättäen, lupaa kysymättä. Se tulee yöllä, kun ovikello soi ja pihavalossa seisoo kaksi poliisia, jotka tuovat viestiä, jonka jälkeen elämä ei ole koskaan enää ennallaan. Kun viesti menee tajuntaan, tiedän, että nyt minua tarvitaan enemmän kuin koskaan. Minun tehtäväni on olla nyt puolisoni tukena. Koska minulla ei ole omia lapsia, en pysty samaistumaan siihen tuskaan, mitä puolisoni tuntee saatuaan tiedon vanhimman poikansa menehtymisestä. Voin vain olla läsnä, vierellä, tukea, kuunnella, halata. 

Monen vanhemman pahin pelko on oman lapsensa menettäminen. Miten siitä voi selvitä. Miten sen jälkeen voi jatkaa elämää. Olemme puhuneet tällä viikolla näistä asioista. Suru ja menetys on tullut elämään. Se ei koskaan häviä, mutta ajan myötä se muuttaa muotoaan. Elämä jatkuu, sen on jatkuttava. Menetyksestä on tullut osa elämää. Meidän on vain opittava elämään sen kanssa. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Elämä on arvaamatonta. Meistä kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Kun välittää toisista ihmisistä, menettämisen pelko on aina läsnä, joko tiedostettuna tai tiedostamattomana. Se on ihmisen ja ihmisyyden osa. Me emme pääse sitä pakoon. Joku voi toki elää kuin viimeistä päivää ja torjua edellisen ajatuksen, mutta suru tulee, kun sen aika on. Kysymyksiin miksi, miksi hän, miksi nyt, me emme saa vastausta. Elämä on niin hauras ja täynnä mysteereitä. 

Jos läheinen menehtyy rikoksen tai onnettomuuden seurauksena, moni hakee tuskaansa helpotusta hakemalla syyllistä. Jos iäkäs tai pitkäaikaissairaudesta kärsinyt läheinen menehtyy, se voi olla jopa helpotus. Mutta kun nuori, perusterve ihminen menehtyy yllättäen, syitä ja syyllisiä ei ole. Menee kuukausia ennenkuin lääketietellisestä tutkimuksesta voi tulla vastauksia. Tai sitten mitään selkeää kuolinsyytä ei selviä. 

Kiitos työnantajan, olen voinut olla alkuviikon poissa töistä ja puolisoni tukena sekä loppuviikon etänä. Ensi viikolla menemme töihin. Se on paras vaihtoehto. Arjen on jatkuttava omalla painollaan. Käytännön järjestelyt ovat hoidossa pojan vanhempien toimesta. Hautajaisten ajankohta selviää varmaan ensi viikolla. 

Suru kulkee mukana kuin varjo. Surun varjoon ei silti voi jäädä makaamaan. Surun ei saa antaa lamaannuttaa ja estää elämästä. Me olemme elämälle velkaa se, että me jatkamme. Siihen asti kuin meille on annettu aikaa.