imagesA62K1KFB.jpg  

(kuva: yle.fi)          

 

Lähtiessäni tänään töistä yövuorojen jälkeen heitimme herjaa kahden työkaverin kanssa. Lojaalisuudesta heidän yksityiselämäänsä kohtaan en kerro käsittelemästämme aiheesta sen enempää kuin että kotimatkalla tuli oma nuoruus mieleen. Siitä seurasi ajankohtainen tilannekatsaus - olen keski-ikäinen akka. En mennyt paniikkiin, tilannut aikaa kosmetologille tai masentunut vallitsevasta tosiasiasta. Totesin vain itselleni, että So What - keski-ikäinen minä on miljoona kertaa viisaampi kuin nuoruudenaikainen minä.

Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin nuoria tyhmempinä - päinvastoin. Monta kertaa olen ajatellut, että kaikesta internet-, instagram- ja älypuhelinkytkennöistä huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) tämän päivän nuoret ovat paljon fiksumpia kuin esim. minä itse saman ikäisenä olin. Toki maailma on omista nuoruudenajoista globalisoitunut ja teknistynyt, mikä on osaltaan lisännyt tiedon saantia, maailmankuvan avartumista ja suvaitsevaisuutta - niin hyvässä kuin pahassa.

Yleinen keski-ikäistymisen, vanhenemisen ja museoitumisen merkki on kulunut lause "kyllä ennen vanhaan vain oli paremmin". En kiistä, ettenkö itsekin syyllistyisi siihen, mutta yleensä teen sen huumorimielessä. Joku asia saattoi olla ennen jonkun mielestä paremmin, moni huonommin. En halveksi tai palvo historiaa sen enempää kuin nykyaikaakaan, mutta siihen kuoroon en aio liittyä, joka laulaa tuota edm. lausetta.

Otetaan esimerkki omasta lapsuudestani 60-70 - luvuilla liittyen radioon ja televisioon. Tässä kohtaa täytyy mainita, että omassa lapsuudenkodissani elettiin ns. vanhempaa aikaa kuin useimpien ikätovereiden kotona. Meillä oli ainoastaan vanha sodanaikainen radio, josta kuului ainoastaan yleisohjelma ja jotain kansainvälistä kohinaa. Siihen aikaan ei kait ollutkaan kuin yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma. Ensiksi mainittu oli se asiaohjelma ja jälkimmäinen "hömppää" eli esim. kevyttä musiikkia, iskelmää ja rokkia.

TV meille hankittiin vasta 70-luvun alkupuolella ja ihan vain siksi, että minut oltaisiin saatu pysymään kotona. Olin  aikamoinen rasite kavereiden perheille, kun änkesin suoraan koulusta heille kylään - vaikka joskus sanottiin suoraan, että älä nyt huomenna tule. Heillä oli nimittäin tv, mitä meillä ei ollut. Kun se meille hankittiin, se oli tietysti mustavalkoinen iso laatikko, josta näkyi kaksi kanavaa, ykkönen ja kakkonen. Radion tapaan ykkönen oli se laadukkaampi ja kakkoselta tuli "sopimattomia" ohjelmia, kuten esim. mustavalkoisia suomalaisia elokuvia, jossa pussattiin ja annettiin ymmärtää, että kun tuuli, satoi ja myrskysi, elokuvassa tehtiin myös "sitä".

                                                             

images3ZXNKB4E.jpg

(kuva: mtv.fi)

 

80-luvulla alkoi näkyä mainoksia ensimmäisistä videonauhureista - siis VHS-nauhureista, jos ko käsite on nuorimmille polville yhtä outo kuin C-kasetti. Omaan kaaliin ei meinannut millään mahtua, että miten voi olla mahdollista "äänittää" televisiosta. Oma kokemus äänittämisestä eli radiosta kuuluvan musiikin tallentamisesta alkoi siitä, kun ostin kotoa varastetuilla rahoilla pienen radion ja nauhoitin sieltä musiikkia lahjaksi saamalleni Philipsin farkunväriselle kasettisoittimelle. Silloin kaikkien piti olla hiljaa, ettei nauhalle tulisi muista ääniä, mutta kyllä niitä tuli. Ja minä suutuin ja huusin jälkeenpäin. Jo silloin.

Ostin ensimmäisen videonauhurini 80-luvun lopulla opintotuen / lainan ensimmäisellä erällä aloittaessani sosiaalialan opinnot. "Äänittäminen" helpottui, kun vastaanottimen ja lähettimen välille sai johdot. Radionauhureiden yleistyttyä siitä tuli vielä helpompaa, kun kaikki oli samassa vehkeessä. Ensimmäisen CD-soittimeni ostin stereoyhdistelmänä, jossa oli radio, levysoitin ja nauhuri, joihin sai liitettyä erillisen CD-soittimen. Oston syy oli yksiselitteinen - Sielun Veljiltä ilmestyi kolmen levyn CD-boksi nimeltään "Musta laatikko", jota ei saanut kasettina eikä LP-levynä.

Huolimatta siitä, miten helppoa olisi tänä päivänä kuljettaa musiikkia mukanaan käyttäen muistitikkua, Spotify:ta tai muita vastaavia, käytän edelleen eniten CD-levyjä musiikin kuuntelussa. Minulla on myös tallella vanhoja C-kasetteja ja LP-levyjä, joita tulee tosin käytettyä harvemmin. Sen verran olen halunnut oman aikani historiaa säilyttää. Ilokseni olen huomannut, että kirppareille on ilmestynyt viime aikoina moneen myyntipöytään pitkän tauon jälkeen LP-levyjä ja kasetteja. En ole ostanut niitä, mutta trendi ilahduttaa. Ihan kaikkea ei ole onneksi unohdettu.

Nyt herää tietysti kysymys, että mitä tämä nyt liittyy yhtään mihinkään. Yövuoron pehmentämillä aivoilla sain idean aloittaa tässä blogissa kirjoitussarjan aiheesta "Maailman menoa", jossa käsittelen yhteiskunnan, elintapojen, asenteiden ym. mielenkiintoisten asioiden muuttumista oman elinkaareni aikana eli tästä päivästä max 50 vuotta taaksepäin. Meikäläisen nuoruus ja sen aikaiset jutut ovat itseäni yli puolet nuoremmille yhtä kaukaista muinaishistoriaa kuin meikäläisen ikäisille sota-ajan tapahtumat, joita emme ole itse eläneet.

Trenditietoisemmat kutsuisivat tätä retroiluksi tai kasariksi, mutta meikäläiselle se oli ajanjakso, elämänvaihe ja ikäkausi, jolloin asiat eivät todellakaan olleet paremmin - ainakaan omasta suppeasta näkökulmastani katsottuna. Tästäkö se vanhuus nyt sitten alkaa, kun alkaa muistella nuoruutta - vaikka on vasta viime vuosina pikkuhiljaa ymmärtänyt olevansa jo keski-ikäinen, vaikka ei siltä aina tunnu, näytä tai kuulosta.