(Kuva: iltalehti.fi)

 

Näin yövuorojen välissä (2 takana, 2 edessä) olisi järkevää nukkua vielä tähän aikaan, mutta heräsin painajaisuneen. Näkemäni painajaiset ovat hyvin konkreettisia (joskin hiukan sekavia) ja niissä esiintyvät ihmiset ovat oikeasti olemassa. Vaikka katson esim. Freeltä useita tositapahtumiin perustuvia murhasarjoja tai luen dekkareita, painajaiseni liittyvät todella harvoin niihin. En näe painajaisia sarjamurhaajista, terroristeista, psykopaateista tai kasvottomista uhkista. Minun painajaisillani on kasvot, tutut kasvot. Valitettavasti.

On todella helpottavaa herätä painajaisesta ja huomata oma, rakas koti ympärillään. Rakas, tuttu ja turvallinen ihminen vierellään, mikäli hän ei ole töissä tai noussut jo aikaisemmin. Nousta, keittää kahvit, syödä aamupala ja aloittaa uusi päivä. Painajainen tuntuu silti palana kurkussa tai muuten vain epämukavana tai ahdistavana olona vielä jonkin aikaa.

En lue unien tulkinnoista kertovia kirjoja, mutta uskon joidenkien unien nousevan syvältä alitajunnasta. Eletystä elämästä, kokemuksista, tapahtumista joiden jättämä arpi ei haalistu mielen pohjalta koskaan. Painajaiset ovat tavallaan sielun roskakori, joka on pakko tyhjentää aina välillä, ettei se ala haista.

Pahinta on se, kun oman painajaiseni päähenkilön konkreettisesti aiheuttama paha olo jatkuu joidenkin minulle tärkeiden ihmisten elämässä yhä tänäkin päivänä. En voi puhua enkä kirjoittaa siitä, mitä minulle on luottamuksellisesti kerrottu. En voi tehdä asialle mitään, vaikka tiedän toisten kärsivän ko ihmisen käytöksestä. En voi kuin toivoa, että hän tajuaisi jonain päivänä mitä on tekemässä. Valitettavasti kyseisen kaltaiset ihmiset eivät kykene siihen, harva edes kuolinvuoteellaan, koska he ovat niitä, jotka ovat aina oikeassa.

Maailmassa on paljon pahuutta, mutta vaikeammin käsitettävä pahuus on sellainen, mitä ihmiset tekevät omille läheisilleen. Kaikki pahuus ei ole vain fyysistä pahoinpitelyä, väkivaltaa, alistamista, sellaista, mistä jää jäljet. On myös paljon henkistä pahoinpitelyä, väkivaltaa, hylkäämistä, välinpitämättömyyttä, sellaista, mitä on vaikeampi näyttää toteen. On itsekkyyttä, oman edun asettamista kaiken muun edelle ja pahimpana kaikesta - oman lapsen hylkäämistä.

Minä en ole tuomari eikä minulla ole biologisia / otto / sijaislapsia. Sydämessäni on kuitenkin konkreettisia lapsia, jotka kulkevat mukanani vaikka harvoin tapaammekin. Heille minä toivoisin elämässä kaikkea hyvää. En elämää ilman vastoinkäymisiä, sillä nekin kuuluu elämään, mutta en liian suurta taakkaa yksin kannettavaksi.

Kun olen tässä saanut hiukan omaa henkistä pahaa oloani huojennettua tuon painajaisen jälkeen niin ehkä nyt on aika mennä ulos, nauttia siitä, että on oma velkainen asunto, jonka ruohonleikkausvuoro odottaa minua juuri nyt, ennen kuin tummat pilvet ripottavat päälle kesäsadetta.