Opiskelun aloittaminen, uudet ystävät, ero ja muutto isommalle paikkakunnalle syksyllä 1999 olivat elämäni suurin käännekohta, kuten jo edellisessä kirjoituksessani totesin. Vuodessa sain tiputettua ruhostani yli 30 kg ja kuntoilin säännöllisesti kävellen, pyöräillen ja uiden. Totaalinen elämänmuutos sai aikaan sen, että minulla meni lujaa.

Vietin paljon aikaa uuden ystäväni kanssa ja hänen kauttaan maailmankuvani avartui ja tuttavapiirini laajentui. Olimme molemmat sinkkuja, vaikka joku saattoi luulla meitä pariskunnaksi. Vietimme viikonloppuja yhdessä, teimme ruokaa, joimme viiniä joskus aamuun asti puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä, kävimme hänen isokokoisen koiransa kanssa pitkillä kävelylenkeillä ja bailasimme kaupungin yössä.

Tutustuin hänen perheeseensä ja ystäviinsä. Olin mukana monenlaisissa tilanteissa juhlista kriiseihin. Hän joutui jättämään taloudellisista syistä opiskelut kesken ensimmäisen vuoden lopussa ja palaamaan työelämään, mutta se ei ystävyyttämme laimentanut. Kaikki eivät oikein ystävyyttämme ja läheisyyttämme ymmärtäneet. Elimme kuin pariskunta, lukuunottamatta sitä, että seksiä emme harrastaneet. Ja se johtui siitä, että olimme molemmat kiinnostuneita miehistä.

Siinä mielessä minulla meni hiukan liian lujaa, että tein hänen vuokseen monta oharia eli en mennyt tapaamaan ystäviä enkä sukulaisia, vaikka olimme tapaamisesta sopineet, jos hän otti yhteyttä ja halusi viettää aikaa kanssani. Olin niihin aikoihin aika itsekäs ja moni läheisilleni tapahtunut asia tai kriisi jäi vähemmälle huomiolle, kun olin niin täynnä itseäni ja uutta elämääni. Olin myös jollain lailla läheisriippuvainen, mutta sen ymmärsin vasta paljon myöhemmin.

Aloin pukeutua näyttävämmin ja rohkeammin kilojen karistumisen myötä. Yhteen aikaan vaatekaapissani ei ollut juuri muuta kuin mustia vaatteita. Pitkä musta hame, maiharit ja näyttävä pusero rajun meikin ja runsaiden korujen kera oli "bailausasuni". Hänelle vaatteiden ja asusteiden valinta ja hiusten laittaminen oli vielä tärkeämpää kuin itselleni. Olimme näyttävä "pari" ja herätimme huomiota baareissa.

Syksyllä 2000 toteutui yksi suuri unelmani. Syntymäpaikkakuntani harrastajateatteri toteutti Sisko Istanmäen romaaniin perustuvan näytelmän "Liian paksu perhoseksi" ja sain esittää siinä naispääosaa eli Kaisua. Aikaisemmat roolini lihavampana olivat olleet ns. yleisön hauskuuttajarooleja erilaisina kovaäänisinä ja äkäisinä akkoina, mutta nyt sain tuoda esiin osaamistani koskettavimmissakin kohtauksissa.

Opiskelin, ajoin 60 km / sivu harjoituksiin, vietin aikaa ystäväni kanssa. Energiaa ja intoa riitti. Rooliani varten hommasin elämäni ensimmäiset piilolinssit. Minulle laitettiin peruuki ja tehtiin vaatteet. Vaihdoin vaatteita ja esiinnyin uimapuvussa näytelmän aikana enimmillään parisatapäisen yleisön edessä. Ei olisi uskonut silloin joskus nuorena, kun hävetti aukaista suutaan tunnilla, kun opettaja kysyi jotain. Mutta niin sitä voi ihminen muuttua.

Näytelmä sai paljon kiitosta ja huomiota. Pääsimme sillä Seinäjoen Harrastajateatterikesään 2001. Eniten mieltäni lämmittivät kuitenkin ystäväni järjestämät ensi-iltajuhlat, joita vietimme hänen luonaan ja joihin hän oli kutsunut muutaman tarkasti valitun vieraan. Olin liikuttunut, sillä en ollut tottunut sellaiseen huomioon.

Noihin vuosiin liittyy paljon lämpimiä, hauskoja ja liikuttaviakin muistoja. Ihmisiä, joiden elämäntarinoista riittäisi kerrottavaa useammankin jutun verran. Uskomattomia kohtaloita ja yksittäisiä tapahtumia, joita ei edes taitavinkaan kirjoittaja pystyisi keksimään. En lähde kuitenkaan tässä retostelemaan toisten ihmisten asioita, koska heidän elämänsä ovat heidän eikä heidän asioillaan ole ratkaisevaa merkitystä oman elämäni kulussa.

Opiskelu ja tietotekniikan kuuluminen olennaisena osana vuosituhannen vaihteen opiskelijan arkeen, toivat elämääni uusia asioita, kuten esim. nettideittailun, josta riittääkin sitten aiheita useampaan seuraavaan kirjoitukseen, joista ei puutu huumoria ja noloja tilanteita... ;)

Mutta haluatte varmaan vielä tietää, mitä kuuluu ystävyydelleni. Se elää ja pysyy, vaikka kummankin elämässä on tapahtunut monenlaisia käänteitä ja asuinpaikan vaihdoksia. Vaikka yhteydenpito ei ole enää niin tiivistä, se on kuitenkin aitoa. Ja jostain kumman syystä olin mukana osan ajasta sinä iltana, kun ystäväni tapasi nykyisen elämänkumppaninsa. Heidän tarinaansa en tässä kerro, sillä se on kerrottu yhtenä versiona Seinäjoen kaupunginteatterin revyyssä "100 kesää, 1000 yötä", jota esitettiin muutama vuosi sitten.

Ensi kerralla sinkkuneidin nettideittailua ajalta, jolloin tv-sarjaa "Klikkaa mua" ei oltu vielä kirjoitettu.