Jatkan siitä, mihin muutama tunti sitten jäin. Koko tarina vaatii tulla kerrotuksi kokonaisuutena. Ennen kuin jatkatte lukemista, pyydän ottamaan huomioon, että nämä asiat tapahtuivat yli 20 vuotta sitten. Olin ihan erilainen ihminen kuin millaisena minut tänä päivänä tunnetaan. En puolustele enkä selittele, kerron vaan faktat.

Silloin - yli 20 v. sitten - uskoin vielä elinikäiseen rakkauteen ja perheen olemassaoloon tavoiteltavana olomuotona. Uskoin siihen, että myös minun tulee etsiä se oikea kumppani, jonka kanssa mennään naimisiin, hankitaan lapsia ja eletään perhe-elämää. Että kaikki on sitten hyvin, kun sellainen ihminen löytyy, ostetaan sormukset, mennään naimisiin ja sinetöidään suhde vielä yhteisellä lapsella. Ollaan onnellisia ja eletään niin kuin kuuluukin elää.

Seurustelukumppanini oli hyvin vastahakoinen näille ajatuksille. Hän toi selkeästi esiin, että ei halua lapsia eikä halua olla isä. Ajattelin mielessäni, että kyllä se mieli siitä sitten muuttuisi, jos lapsi olisi tulossa. Nyt haluan korostaa, että en yrittänyt sitä "perinteistä vanhanaikaista" sillälailla, että olisin valehdellut käyttäväni ehkäisyä tai jättänyt ehkäisyn toiselta salaa pois. Ajattelin, että en varmaan edes tulisi raskaaksi, koska "vahinkoa" ei ollut aikaisemminkaan sattunut. Olin saanut jostain päähäni, että minussa on jokin sellainen vika, että en edes saa lapsia.

Ehkä olisi kannattanut olla biologian ja terveystiedon tunneilla paremmin hereillä, sillä yhden viikonlopun jälkeen ihmettelin, kun oksennustauti ei mennytkään parissa päivässä ohi. Olin siihen aikaan töissä päiväkodissa pienten puolella ja joka ikinen vatsatautiepidemia löysi minut sieltä ensimmäisten joukossa. En ollut uskoa silmiäni, kun testi näytti positiivista. Mietin, miten kertoisin asian "varovasti".

Olisin kertonut asian miten päin tahansa, yht´äkkiä vastassani oli kylmä ja täysin vieras ihminen, joka sanoi, että elatusmaksut hän voi maksaa, mutta isäksi hän ei rupea. Olin silloin vielä niin rakastunut, että suhteen katkeaminen tuntui maailmanlopulta. Ajatus yksin olemisesta vauvan kanssa sai minut paniikkiin ja ajattelemaan, että kuoleminenkin olisi parempi vaihtoehto. Voin fyysisestikin huonosti ja sinnittelin töissä matkapahoinvointilääkkeiden avulla. En pystynyt kertomaan asiasta kenellekään.

Parin päivän kuluttua mies teki minulle erään ehdotuksen. Jos voisin edes harkita...... niin hän voisi harkita...... Aluksi olin kauhuissani, sillä se oli vastoin periaatteitani. Mitä enemmän asiaa ajattelin sitä varmemmaksi tulin ratkaisustani. Haluan korostaa sitä, että ratkaisu oli täysin omani, mies ei painostanut eikä pakottanut. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa ja valitsin niistä toisen.

Sairaalaan mennessäni asiasta ei tiennyt miehen lisäksi kuin yksi ystäväni, joka kehotti vielä harkitsemaan. Minä olin kuitenkin päätökseni tehnyt. Kaikki meni hyvin - jos nyt niin voi tuosta tilanteesta sanoa - ja helpotus oli suuri, kun heräsin ja ymmärsin, että nyt se kaikki oli ohi. Palasin pian töihin ja juhannuksena, neljä vuotta tapaamisemme jälkeen, julkaisimme kihlauksemme.

Elämä jatkui ja olin ylpeä sormuksestani. Niin vanhojen pinttyneiden käsitysten vanki vielä silloin olin, että minulle sormuksen ensisijainen merkitys oli näyttää maailmalle, kuka oli minun ja kenen minä olin. Vuosia jälkeenpäin nyt jo edesmennyt tätini sanoi ihmetelleensä, miksi aloin lihoa kihloihin menoni jälkeen, kun olin aina sanonut, että sitten olen onnellinen, kun löydän sen oikean.

Kului vuosi, melkein kaksi. Olin määräaikaisena sijaisena ja vuoden lopulla työt loppuivat. 1990-luvun alkupuoliskon lama oli silloin pahimmillaan tai ehkä sen huippu oli jo ohitettu, mutta työllisyysnäkymät kotipaikkakunnallani olivat todella surkeat. Työttömyysprosentti oli 30, isot firmat kaatuivat, kunta ei palkannut koulutettua väkeä vaan korvasi sen työllistämistukeen oikeutetuilla, mutta kouluttamattomilla, kun se tuli halvemmaksi.

Vuodenvaihteen jälkeen voin huonosti. Työn loppuminen oli suuri pettymys, mutta huonovointisuuteni syy oli fyysinen - huimasi ja pyörrytti jo vessaan mennessä. Muutaman päivän jälkeen pakotin itseni arvauskeskukseen. Autokin jäi sakkopaikalle, kun en olisi jaksanut kävellä parkkipaikalta asti. Pian minua jo vietiin ambulanssilla keskussairaalaan. Tuomio: keuhkoveritulppa. Osa osastoista oli kiinni ja minut sijoitettiin viidenneksi neljän hengen huoneeseen. Siinä sitten jouduin kyykkimään asioillani peltisangon päällä (käveleminen kiellettiin) ja muori viereisestä sängystä seurasi toimenpidettäni todeten "Kyllä sulla onkin tuota lihaa luitten päällä".

Keuhkoveritulpan syyksi todettiin ylipainon ja ehkäisypillerien yhdistelmä. Se oli sitä aikaa, kun e-pillereiden veritulppavaaroista ei ollut vielä puhuttu laajalti julkisuudessa. Söin puoli vuotta verenohennuslääkettä. Verestä ei löynyt vikaa, joten pääsin vähällä. Moni joutuu syömään ko. lääkkeitä lopun ikäänsä. Mutta hormonaalinen ehkäisy kiellettiin ja taas piti turvautua kumiukkoihin.

Muutama kk tästä miehelleni tapahtui työajossa ollessaan liikenneonnettomuus, jossa menehtyi välittömästi alle kouluikäinen lapsi. Eli tapahtui se kaikkein pahin, mistä olimme joskus puhuneet. En halua repiä kenekään haavoja auki, joten en kerro asiasta kovin tarkasti, vaikka aiheesta saisi romaanin. Minulla ei ollut silloin vielä mitään kokemusta kriisi- tai mielenterveystyöstä, mutta lähdin mieheni tueksi kaikkiin niihin tapahtumiin, jotka onnettomuutta seurasivat.

Nuo asiat ovat sellaisia, jotka eivät osallisina olleilta osapuolilta unohdu koskaan. Elämän täytyi kuitenkin jatkua. Vuosi tapahtuneesta muutin melkein samalla vuokrasummalla tuttujen kautta vapautuvaan puolta suurempaan asuntoon eli yksiöstä kaksioon. Kun mies alkoi päästä jo pahimman yli, aloin itse oirehtia.

Olen aina uskonut siihen, että elämässä tulee kaikki mitä teet tai jätät tekemättä jollain lailla vastaan myöhemmin. En päässyt irti ajatuksesta, että onnettomuus sattui miehelle ikäänkuin "rangaistukseksi" vuosien takaisesta asiasta. Sitä, miksi se muille osapuolille sattui, en pysty ymmärtämään. Koska en ollut aikoinani käsitellyt aborttiasiaa kunnolla läpi, se aktivoitui uudelleen toisen kriisin myötä ja tuli väliimme. Tämän opin paljon myöhemmin kriisityön koulutuksessa, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.

Aloin miettiä, mitä elämältä ja parisuhteelta haluan. Iso asunto tuntui tyhjältä siellä aikaisemmin asuneen perheen jälkeen, kun lasten ääniä ei ollut. Parisuhde tuntui polkevan paikallaan, kun mikään asia ei mennyt eteenpäin. Mieskin alkoi tuntua itseään toistavalta olennolta, joka ei enää pystynyt yllättämään millään lailla. Olimme olleet yhdessä jo kuutisen vuotta emmekä vieläkään asuneet saman katon alla. Mies kävi vain "friijoissa" keskiviikkoisin ja viikonloppuisin.

Olin aika hukassa itseni kanssa. Halusin aikalisän ja pistin "verkot vesille". Kirjoittelin erään silloin Tampereella asuvan miehen kanssa ja sovimme tapaamisesta. Oma mies tuli kuuden ruusun kanssa sanoen, että ruusu jokaisesta vuodesta ja kysyi, onko hänellä vielä mahdollisuutta. Olin taas nuolaissut ennenkuin oli tipahtanut, tapani mukaan. Tapasin sen tamperelaisen ja meillä oli ihan mukava ilta (vaatteet päällä), mutta mies viestitti, että ei sittenkään.

Häntä koipien välissä palasin kiltisti takaisin. Rohkeus ei vielä silloin riittänyt kokeilemaan itsenäistä elämää. Olin ollut useamman vuoden työttömänä ja kituuttelin pienellä peruspäivärahalla ja toimeentulotuella. Ilman miehen taloudellista tukea en uskonut selviytyväni. Olin myös hyvin tukevassa kunnossa ja itsetuntoni ei ollut näytelmäharrastuksesta huolimatta kovin korkealla. Olin varma, että en enää ikinä löytäisi ketään, joka minut huolisi.

Niinä vuosina tein kyllä jotain järkevääkin. Menin iltalukioon ja kirjoitin itseni ylioppilaaksi. Menin mukaan vapaaehtoiseen kriisi- ja mielenterveystyöhön, päivystin kriisipuhelimessa, hankin omaehtoista koulutusta niistä asioista. Suostuin jopa kunnallisvaaliehdokkaaksi ja olin varajäsenenä perusturvalautakunnassa. Olin yhteiskunnallisesti hyvin aktiivinen.

Parisuhde oli lähinnä olosuhde. Mies oli siihen paljon tyytyväisempi kuin minä. Yhteiskunnallisen aktiivisuuteni heräämisen jälkeen persoonallisuuksiemme erilaisuus vain korostui. Mies oli tyytväinen, kun sai nukkua ja katsoa televisiota vapaa-aikanaan. Hänellä ei ollut juuri harrastuksia eikä ystäviä, mutta ei hän niitä sanonut kaipaavansakaan. Hänellä ei tuntunut olevan mitään haaveita eikä tulevaisuudensuunnitelmia. Kylään meneminenkin oli joskus kovan suostuttelun takana. Hän oli kiltti eikä juuri käyttänyt alkoholia. Ei hänessä siis mitään varsinaista vikaa ollut, hän vain pysyi samanlaisena, kun itse olin muuttunut.

Abivuotenani sain töitä monen vuoden työttömyyden jälkeen iltapäiväkerhon ohjaajana. Silloin huomasin, että vaikka olin pärjännyt päiväkodissa pienten puolella, resurssini eivät riittäneet ekaluokkalaisten kurinpitoon ja virikkeiden tarjoamiseen. Mietin, että haluaisin tehdä jotain muuta. Parisuhteeseen turhautuneisuuttani kävin purkamassa perheasiain neuvottelukeskuksessa. Niiden keskustelujen aikana syntyi idea, että mitä jos sittenkin lähtisin vielä opiskelemaan. Kriisi- ja mielenterveystyö kiinnosti muutenkin kuin vapaaehtoistyönä.

Keväällä 1999 pistin paperit vetämään sosiaalialan ammattikorkeakouluun. Mitä sen jälkeen tapahtui - se onkin sitten aivan uusi ja koko elämäni täysin mullistanut tapahtumaketju, josta ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita...